Minä nyökäytin ääneti päätäni myöntymisen merkiksi ja sanoin hyvästi.
Koko illan olin yksin kotona. Ajattelin yhä rakasta, unhottumatonta Pasynkoviani — tätä viimeistä romantikkoa, ja tunteet, milloin surulliset, milloin vienot rinnassani suloisen tuskallisesti risteilivät ja saivat väräjämään sydämen melkein rauenneet kielet… Rauha tomullesi, sinä haaveiden mies, sinä hyvä ihanteiden ihminen. Ja antakoon Jumala kaikkien todellisuuden miesten, joiden maailma jäi sinulle vieraaksi ja jotka ehkä nyt ylimielisesti hymyilevät sinun haahmollesi, antakoon Jumala heille edes pienen hituisen niistä nautinnoista, joista sinun yksinäinen, hiljainen elämäsi, kohtaloa ja ihmisiä uhmaten, rikastui!
Uni.
I.
Minä elin siihen aikaan äitini kanssa pienessä merenranta-kaupungissa. Olin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta äitini ei ollut kolmeakymmentäviittäkään; hän oli mennyt sangen nuorena naimisiin. Kun isäni kuoli, olin seitsemän vuoden ikäinen, mutta muistan hänet vielä varsin hyvin. Äitini oli pienenlainen, vaalea nainen. Hänellä oli ihanat, mutta aina surulliset kasvot, hiljainen, väsynyt ääni ja arat liikkeet. Nuorena häntä oli yleisesti pidetty kauniina, ja viimeisiin asti pysyi hän miellyttävänä ja herttaisena. En ole milloinkaan nähnyt syvempiä, hellempiä ja surullisempia silmiä, hienompia ja pehmeämpiä hiuksia; en ole milloinkaan nähnyt kauniimpia käsiä. Minä jumaloin häntä, ja hän rakasti minua… Mutta meidän elämämme ei ollut iloista; salainen, parantumaton suru näköjään alinomaa jäyti hänen olemuksensa sisintä ydintä. Tähän suruun ei ollut syynä isäni poismeno, niin syvästi, kuin hän häntä kaipasikin, niin kiihkeästi kuin hän oli häntä rakastanut, niin pyhänä kun hän hänen muistoaan säilytti…
Ei! sen lisäksi oli vielä jotakin salaista, jota minä en ymmärtänyt, mutta jonka tunsin, tunsin hämärästi ja valtavasti milloin vaan katselin noihin hiljaisiin, liikkumattomiin silmiin, noita ihania, niinikään liikkumattomia, pehmeästi puristuneita ja ijäksi väsähtäneitä huulia.
Sanoin äsken, että äitini rakasti minua, mutta oli hetkiä, jolloin hän työnsi minut luotaan, kun minun läsnäoloni kävi hänelle raskaaksi ja sietämättömäksi. Hän tunsi silloin ikäänkuin ehdotonta vastenmielisyyttä minua kohtaan — mutta kauhistui sitten, vuodatti kyyneleitä, puristi minua sydäntään vasten. Minä arvelin hänen heikon terveytensä ja onnettomuutensa syyksi näihin pahantuulen purkauksiin… Nämä vastenmielisyyden oireet saattoivat aiheutua jossain määrin oudoista, minulle itselleni käsittämättömistä pahojen ja rikollisten tunteiden kuohusta, jotka ajoittain minussa saivat vallan… Mutta toiselta puolen nämä tunteiden ilmaukset eivät sattuneet samaan aikaan äitini vastenmielisyyden puuskien kanssa. — Äitini käytti aina mustaa pukua ikäänkuin surussa. Me elimme jotenkin hyvinvoipaa elämää — vaikka tosin olimme tuttavuuksia vailla.
II.
Minä olin äitini alituisen huolen ja ajatusten esineenä. Hänen elämänsä sulautui kokonaan minun elämääni. Sellaiset vanhempien ja lasten suhteet eivät aina ole eduksi lapsille… pikemminkin vahingoksi. Sitä paitsi, minä olin äitini ainoa lapsi… ja ainokaisten lasten kehitys usein kulkee vääriä latuja. Kasvattaessaan heitä vanhemmat unohtavat itsensä ja huolehtivat vaan heistä… Mutta tässä ei ollut asianlaita sellainen. Minä en tullut hentomieliseksi hemmoittelusta enkä myöskään tylyluontoiseksi (toiseen tai toiseen suuntaan saattavat ainokaiset lapset kehittyä), mutta hermostoni joutui ennen aikojaan järkytetyksi; sen lisäksi oli minulla heikonlainen terveys — perintönä äidiltä, jonka näköinen muutenkin olin. Minä vältin ikäisteni seuraa, ja yleensäkin kartoin ihmisiä; äitinikään kanssa en monta sanaa vaihettanut. Mieluimmin lueskelin, kävelin yksin — ja unelmoin, unelmoin! Mistä minä unelmoin — on vaikea sanoa: toisinaan olin seisovinani puoleksi avoimen oven edessä, jonka takana on tuntemattomia salaisuuksia, seison ja odotan, viivyn astumatta kynnyksen yli, ja yhä ajattelen, mitähän mahtaa siellä edessäpäin olla — ja yhä odotan ja jäykistyn… tai nukahdan. Jos minulla olisi ollut runoilijan lahjat niin olisin ruvennut kirjoittamaan runoja; jos olisin tuntenut taipumusta jumalisuuteen, niin varmaankin olisin mennyt luostariin; mutta minulla ei ollut mitään sellaista — ja siksi vaan edelleenkin unelmoin — ja odotin.