Äsken mainitsin siitä, että toisinaan nukahdin epäselviin ajatuksiin ja haaveisiin. Yleensä nukuin paljon — ja unilla oli melkoinen osa elämässäni; näin unia melkein joka yö. Minä en unohtanut niitä, vaan uskoin niissä piilevän jonkun merkityksen, pidin niitä enteinä, joiden salaista sisältöä koetin itselleni selvittää. Muutamat unet uudistuivat ajoittain, ja se tuntui aina minusta ihmeelliseltä ja oudolta. Eritotenkin eräs uni askaroitsi ajatuksiani. Olin kulkevinani vanhanaikuisen kaupungin kapeaa, huonosti kivitettyä katua, jonka kahden puolen kohosi monikerroksisia kivirakennuksia terävine kattoineen. Olin etsivinäni isääni, joka vielä muka oli elossa, piiloutui meiltä ja asui nimenomaan jossain täällä olevassa kivimuurissa. Astun sisään matalasta, tummasta portista, menen pitkän pihan yli hirsi- ja lautakasojen välitse ja tulen viimein pieneen huoneeseen, jossa on kaksi pyöreätä ikkunaa. Huoneen keskellä seisoo isäni pitkässä aamuviitassa, piippu hampaissa. Hän ei ole ensinkään minun oikean isäni näköinen: hän on pitkä, laiha, mustatukkainen, nenä käyrä, silmät tylyt ja läpitunkevat; hän on noin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän ei pidä siitä, että olen häntä etsinyt, minä en myöskään iloitse tapaamisestamme, vaan seison neuvottomana. Hän kääntyy hieman poispäin, alkaa jotain mutista ja kävellä edestakaisin lyhyin askelin… Sitten hän väistyy yhä kauvemmaksi, lakkaa mutisemasta ja katselemasta olkansa yli; huone laajenee ja haihtuu usvaan… Minua alkaa hirvittää ajatellessani, että taas kadotan isäni ja kiiruhdan hänen jälkeensä, — mutta hän on kadonnut näkyvistäni, kuulen vaan hänen äreän, karhumaisen mörinänsä… Sydämeni jähmettyy — herään voimatta jälleen nukkua pitkään aikaan… Koko seuraavan päivän on tämä uni mielessäni, enkä, tietenkään, voi ajatella muuta.
IV.
Tuli heinäkuu. Liike kaupungissamme tähän aikaan yhä vilkastui. Laivoja tuli joukottain satamaan, uusia, tuntemattomia ihmisiä ilmestyi kaduille. Minua huvitti silloin kuljeskella rantakadulla kahviloiden ja ravintoloiden ohi katsellen kaikennäköisiä merimiehiä ja muita outoja tulokkaita, jotka istuskelivat palttinakattoisissa suojuksissa, pikkupöytien ympärillä, vaahtovien oluthaarikoiden ääressä.
Silloinpa, kerran, kulkiessani erään kahvilan ohi, näin miehen, johon koko huomioni heti kiintyi. Muukalainen oli mustassa, pitkässä takissa ja päässä hänellä oli huomiotaherättävä olkihattu. Hän istui hiljaa kädet ristissä rinnalla. Mustien hiusten pehmeät suortuvat kiersivät otsaa alas, melkein silmiin saakka; ohuet huulet puristivat lyhyen piipun hammasluuta. Tämä mies näytti niin tutulta, tummien kasvojen piirteet, kellertävä hipiä, koko hänen muotonsa — oli epäilemättä jo ennen painunut mieleeni. En voinut olla asettumatta hänen eteensä ja kysyin itseltäni: kuka tämä mies on? missä olen hänet nähnyt? Hän tunsi varmaankin minun kiinteän katseeni, sillä hän loi minuun mustat, pistävät silmänsä… Minä huokasin…
Tämä oli sama isä, jonka olin nähnyt unessa ja jota olin etsinyt.
Ei voinut olla puhettakaan erehdyksestä, — samannäköisyys oli siksi silmiinpistävä. Jopa pitkäliepeinen takkikin, joka peitti hänen laihaa vartaloaan, sen väri ja kuosi, muistutti vaippaa, jossa isäni oli ilmestynyt minulle.
"Onkohan tämäkin unta?" ajattelin… Ei… Nyt on päiväsydän, aurinko paistaa kirkkaasti siniseltä taivaanlaelta, eikä edessäni ole haamu, vaan elävä ihminen.
Menin tarjoilupöydän luo, tilasin itselleni haarikan olutta ja sanomalehden — ja istuin erääseen pöytään, jonkun matkaa arvoituksellisesta olennosta.
V.
Asetin eteeni sanomalehden ja aloin sen takaa tähystellä muukalaista. — Hän istui melkein liikkumatta vain joskus nostaen painunutta päätään. Hän näköjään odotti jotakin. Minä katsoin, katsoin… Toisinaan minusta näytti, että tuo kaikki äskeinen arvelu oli vain omaa keksintöäni, että varsinaista yhdennäköisyyttä ei ollut ensinkään, vaan että olin tahtomattani tavoitellut mielikuvituksen petollista harhanäkyä… mutta samassa "tuo" muuttaa asentoaan tuolilla, kohottaa kättään — ja taaskin on huokaus nousemaisillaan rinnastain, taaskin näen edessäni "yöllisen" isäni! Lopulta hän huomasi minun herkeämättömän huomioni ja ensiksi arvelevan mutta sitten suuttuneen näköisenä vilkasi minuun päin, aikoi nousta, mutta pudotti keppinsä tuolin selkämykseltä. Silmänräpäyksessä nousin ja tarjosin sen hänelle. Sydämeni sykähteli rajusti.