Hän hymyili huolettomasti, kiitti minua, asetti kasvonsa aivan minun silmieni eteen kohottaen kulmakarvojaan kuin perin säikähtyneenä.
— Te olette sangen kohtelias, nuori mies, — sanoi hän kuivalla, kimeällä äänellä. — Meidän aikanamme se on harvinaista. Sallikaa onnitella teitä: te olette saanut hyvän kasvatuksen.
En muista mitä hänelle vastasin; mutta meidän välillämme sukeutui keskustelu. Sain tietää, että hän oli maamiehiäni ja että hän hiljattain oli palannut Amerikasta, missä oli elänyt monta vuotta ja minne hän taas pian aikoo lähteä. Hän sanoi olevansa parooni… mutta hänen nimeään en oikein kuullut. Hän lopetti aivan niinkuin "yöllinen" isänikin jokaisen kertomansa asian epäselvällä mörinällä. Hän tahtoi tietää minun sukunimeni… Kuultuaan sen, hän taaskin näytti hämmästyvän; sitten hän kysyi minulta kauanko olen asunut tässä kaupungissa ja kenenkä kanssa. Vastasin hänelle asuvani äitini kanssa.
— Entä teidän isänne? —
— Minun isäni on jo kauan ollut kuolleena. Hän tiedusti äitini nimeä ja naurahti sitten oudosti — mutta sitten hän kokonaan muuttui sanoen, että hänellä on sellainen amerikkalainen tapa ja että hän yleensä on varsin omituinen ihminen. Sitten hän uteli, missä meidän asuntomme oli. Minä sanoin sen hänelle.
VI.
Sain takaisin vähitellen tasapainoni, jonka olin menettänyt keskustelumme aikana; meidän lähestymisemme tuntui minusta varsin kummalliselta. Minua ei miellyttänyt hymyily jolla parooni minua puhutteli; samoin tuntui minusta vastenmieliseltä hänen silmiensä ilme, kun hän loi minuun tutkivan katseensa… Niissä oli jotain villiä, mutta samalla suojelevaa… Jotakin painostavaa… Näitä silmiä en ollut unessa nähnyt. Eriskummalliset olivat myöskin paroonin kasvot! Ne olivat kalpeat, väsyneet, mutta samalla epämiellyttävän nuorekkaat kasvot. Minun "yöllisellä" isälläni ei myöskään ollut sellaista syvää otsan yli vinoon käypää arpea, kuin minun uudella tuttavallani, ja jota en ollut huomannut, ennenkuin hän oli tullut aivan lähelleni.
En ehtinyt ilmoittaa paroonille katua ja talomme numeroa, kun roteva neekeri, joka oli puettu silmiin asti ulottuvaan viittaan lähestyi häntä takaa päin ja laski kätensä kevyesti hänen olalleen. Parooni kääntyi häneen päin ja virkkoi: ahaa vihdoinkin! ja nyökäten minulle päätään lähti yhdessä neekerin kanssa kahvilaan. Minä jäin paikalleni, halusin näet odottaa paroonin paluuta kahvilan ovesta, en varsin sentähden, että saisin hänen kanssaan uudestaan puhella — (sillä en tosiaankaan tiennyt, mistä saattaisin enään hänen kanssaan keskustella) — vaan tullakseni uudestaan vakuutetuksi ensi vaikutelmastani: — Mutta kului puoli tuntia, kului tunti… Paroonia ei näkynyt eikä kuulunut. — Menin kahvilaan, kulin kaikkien huoneiden läpi, mutta en nähnyt missään paroonia enkä neekeriä. He olivat siis molemmat poistuneet taka-ovesta.
Minun päätäni hieman särki ja vilvoitellakseni läksin kävelemään meren rantaan kaupungin takaiseen, suureen puistoon päin, joka oli noin kahdensadan vuoden vanha. Käveltyäni pari tuntia jättiläistammien ja plataanien varjossa, palasin kotia.