Palvelijamme riensi hätääntyneenä ja huolestuneena vastaani, kun tulin eteiseen. Hänen kasvojensa ilmeestä päätin heti tapahtuneen jotain ikävää minun poissa ollessani. Ja oikein arvasin, sillä sain kuulla, että tunti sitten äitini makuusuojasta oli yht'äkkiä kuulunut hirvittävää kirkunaa; sisään rientävä palvelija tapasi hänet lattialla pyörtyneenä ja hän tointui vasta muutaman hetken kuluttua. Tultuaan tajuihinsa täytyi äitini ruveta vuoteeseen, ja hän oli edelleenkin säikähtyneen ja oudon näköinen. Hän ei puhunut sanaakaan, ei vastannut kysymyksiin, yhä vaan katseli ympärilleen ja vavahteli. Palvelija lähetti puutarhurin lääkäriä noutamaan. Lääkäri tuli ja määräsi rauhoittavaa lääkettä, mutta hänellekään äitini ei mitään puhunut. Puutarhuri vakuutti, että vähän sen jälkeen, kun äitini huoneesta oli kuulunut huutoa, oli tuntematon mies kiireimmän kautta juossut puutarhan kukkaislavojen yli katuportille päin. (Me asuimme yksikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat suurenlaiseen puutarhaan päin). Puutarhuri ei ollut ehtinyt eroittaa miehen kasvoja, saattoi ainoastaan kertoa, että hän oli laihanlainen, matalassa olkihatussa ja pitkäliepeisessä takissa. "Paroonin puku!" välähti heti mieleeni. Puutarhuri ei voinut saavuttaa häntä, etenkin kun hänet kutsuttiin heti sisään ja lähetettiin lääkäriä noutamaan. Menin heti äitini luokse. Hän makasi vuoteellaan kalman kalpeana. Nähtyään minut hän heikosti hymyili ja ojensi minulle kätensä. Istuin hänen vuoteensa viereen ja aloin kysellä äskeistä tapahtumaa; ensiksi hän ei tahtonut mitään kertoa, mutta vihdoin hän kuitenkin tunnusti nähneensä jotain sellaista, josta oli kovin säikähtynyt. "Kävikö joku täällä huoneessa?" — "Ei", vastasi hän hätäisesti: "Eikö todellakaan kukaan käynyt, mutta minusta aivan näytti siltä… minusta tuntui siltä"… Hän vaikeni ja kaihtoi kädellä silmiänsä. Minua halutti kertoa hänelle puutarhurilta kuulemani asian ja samalla kohtaukseni paroonin kanssa. Mutta en tiedä miksi sanat takertuivat kurkkuuni. Päätin kuitenkin huomauttaa äidilleni, että haamut eivät tavallisesti ilmesty päivällä… "Jätä minut, — kuiskasi hän: — ole niin hyvä; älä kiusaa minua, joskus saat sen tietää"… Hän vaikeni taaskin. Hänen kätensä olivat kylmät ja valtimo oli nopea ja epätasainen. Annoin hänelle lääkettä ja väistyin kauemmaksi antaakseni hänen olla rauhassa. Koko päivänä hän ei noussut, vaan liikkumatta makasi silloin tällöin vaan syvään huokaisten ja arasti raottaen silmiään. Kaikki olimme neuvottomina.

VIII.

Yötä vasten äitiä alkoi hieman viluttaa ja hän lähetti minut pois. Minä en kuitenkaan mennyt huoneeseeni, vaan asetuin pitkäkseni viereisen huoneen leposohvalle. Joka neljännestunnin kuluttua nousin, ja menin varpaillani ovelle kuuntelemaan… Kaikkialla vallitsi hiljaisuus… mutta äitini tuskin ummisti silmänsä sinä yönä. Kun aikasin aamulla menin hänen luoksensa, näyttivät hänen kasvonsa ajettuneilta, silmistä sädehti luonnoton loiste. Päivän kuluessa hän tunsi helpoittavan, mutta illaksi kuume taas nousi. Siihen saakka hän oli itsepintaisesti vaiennut, mutta nyt hän äkkiä alkoi puhua kiihtyneesti ja katkonaisesti. Hän ei houraillut, hänen sanoissaan oli ajatusta, mutta ei minkäänlaista yhtenäisyyttä. Vähän ennen puolta yötä hän äkkiä suonenvedontapaisesti nousi istumaan vuoteessa (minä istuin hänen vieressään), ja samalla kiihtyneellä äänellä hän silloin tällöin juoden kulauksen vettä lasista, heikosti käsiään liikutellen ja kertaakaan minuun katsomatta, alkoi kertoa… Tuon tuostakin hän pysähtyi, ponnisti voimiaan ja jatkoi uudelleen. Tämä oli kaikki niin eriskummallista, aivan kuin hän olisi tehnyt tätä kaikkea unessa, aivan kuin hän itse olisi ollut kaukana ja joku toinen olisi puhunut hänen suullaan tahi pakoittanut hänet puhumaan.

IX.

— Kuule, mitä sinulle kerron, — alkoi äitini: — ethän enää ole lapsi; sinun tulee jo kaikki tietää. Minulla oli kerran hyvä ystävätär… Hän meni naimisiin miehen kanssa, jota hän rakasti ja hän oli sangen onnellinen. Avioliiton ensimmäisenä vuonna he molemmat lähtivät pääkaupunkiin viettääkseen siellä muutaman viikon huvituksissa. He asettuivat hienoon hotelliin, kävivät usein teattereissa ja muissa tilaisuuksissa. Ystävättäreni oli kaunis, kaikkialla hänet huomattiin, nuoret miehet eivät suoneet hänelle rauhaa, ja niiden joukossa oli eräs — — — upseeri. Hän kulki lakkaamatta ystävättäreni jälessä, ja missä hän ikinä olikin, hän kaikkialla näki tämän mustat ilkeät silmät. Hän ei tutustunut häneen, eikä kertaakaan puhellut hänen kanssaan, — mutta tuo mies yhä katseli häntä hurjan ja omituisen näköisenä. Pääkaupungin kaikki huvitukset tärveltyivät tämän miehen läsnäolon takia; ystävättäreni alkoi pyydellä miestään lähtemään hänen kanssaan pois, ja he päättivätkin jo jättää kaupungin. Kerran hänen miehensä lähti klubiin, upseerien kutsuihin — jotka kuuluivat samaan rykmenttiin kuin tuo mainittu upseeri - pelaamaan korttia… Ystävättäreni jäi ensi kerran yksin, hänen miehensä ei pitkään aikaan palannut kotiin, hän laski pois palvelijattarensa ja meni levolle… Mutta yht'äkkiä hänen tuli vaikea olla, niin että hänen koko ruumistaan puistatti ja kylmi. Hän kuuli kevyttä kopinaa seinän takaa — aivan kuin koiran raappimista — ja hän alkoi katsella seinään, sinne, mistä kopina kuului. Nurkassa paloi yölamppu ja huoneen seinät olivat pehmeillä tapeteilla päällystetyt. Yhtäkkiä siellä jotain liikahti, jokin näyttäytyi ja taas piiloutui… Ja suoraan seinästä ilmestyi kaikessa tummuudessaan ja pituudessaan sama hirvittävä mies ilkeine silmineen! Ystävättäreni aikoi huutaa, mutta ei voinut. Hän aivan jähmettyi kauhistuksesta. Mies lähestyi häntä nopeasti kuin villipeto, heitti jotakin hänen päänsä päälle, jotain tukahuttavaa, valkoista, raskasta… Mitä sitten tapahtui, en muista! Se oli kuin kuolema, kuin murha… Kun hirvittävä usva vihdoin haihtui, kun minä… kun ystävättäreni tuli tajuihinsa, ei huoneessa ollut ketään. Hän taaskaan — pitkään aikaan — ei jaksanut huutaa, vihdoin huusi… sitten taas kaikki meni sekaisin.

Vihdoin hän näki vieressään miehensä, joka kello kahteen yöllä oli viipynyt klubilla… Hänen muotonsa oli aivan muuttunut, hän alkoi kysellä, mutta ei saanut mitään vastausta… Sitten hänen vaimonsa sairastui… Kuitenkin, muistaakseni, jäätyään yksin huoneeseen, hän tarkasti tuota paikkaa seinässä… Pehmeän kangastapetin alta hän saattoi eroittaa salaoven. Mutta häneltä itseltään oli sormesta hävinnyt kihlasormus. Tämä sormus oli muodoltaan sangen erikoinen: siinä oli vuoroin seitsemän kultatähteä seitsemän hopeatähden kanssa. Se oli ikivanha sukumuisto. Hänen miehensä kysyi mihin se oli joutunut, mutta hän ei voinut mitään vastata. Hänen miehensä luuli, että hän oli sen johonkin pudottanut, etsi sitä kaikkialta, kuitenkaan löytämättä. Hänen miehensä tuli alakuloiseksi, hän päätti lähteä kotiin niin pian kuin mahdollista, ja heti kun tohtori antoi luvan — he jättivät pääkaupungin. Mutta, voitko ajatella mitä! Juuri heidän lähtöpäivänänsä he kadulla yht'äkkiä tapasivat paarit kantajineen… Näillä paareilla makasi vast'ikään murhattu mies, jonka päässä oli ammottava haava, — ja ajattele, tämä oli sama hirvittävä, yöllinen vieras hirvittävine silmineen. Hän oli murhattu korttipelissä.

Sitten minun ystävättäreni matkusti maalle, tuli äidiksi ensi kertaa… ja eli miehensä kanssa muutaman vuoden. Hän ei milloinkaan saanut mitään tietää ja mitä hänen vaimonsa olisikaan voinut sanoa, eihän hän itsekään mitään tiennyt.

Mutta entinen onni oli hävinnyt. Heidän elämänsä pimeni — eikä tullut enää koskaan valoisaksi… Muita lapsia heillä ei ollut ennen eikä jälkeen… mutta tämä poika…

Äiti vapisi ja peitti kasvonsa…

— Sano nyt, — jatkoi hän kuin uusia voimia saaden: — oliko tuttavani jollain tavoin syyllinen? Mistä hän saattoi itseään soimata? Häntä oli rangaistu, mutta eikö hänellä ole oikeutta Jumalan kasvojen edessä julistaa, että häntä kohdannut rangaistus oli epäoikeutettu? Miksi hänelle kuten rikokselliselle, jonka sielussa omantunnonvaivat risteilevät, miksi hänelle elämän entisyys näyttäytyi niin hirvittävänä muistona niin monen vuoden jälkeen? Macbeth tappoi Bankon — ei ole ihmeteltävää, että elämä hänen edessään synkkänä kangasti… mutta minä…