Tässä äitini puhe kävi niin sekavaksi ja hämäräksi, etten saata sitä enään muistaa. Minä en enää epäillyt, että hän hourailee.
X.
Minkä tärisyttävän vaikutuksen äidin kertomus minuun teki — sen saattaa jokainen ymmärtää. Hänen ensimmäisestä sanastaan ymmärsin hänen puhuvan itsestään, eikä mistään tuttavasta, hänen salaperäisyytensä vaan vakuutti minun arveluni oikeaksi. Silminnähtävää oli, että mies, jota olin unessa etsinyt ja jonka olin nähnyt valveilla, oli isäni! Hän ei ollut tapettu eikä murhattu, kuten äitini otaksui, vaan ainoastaan haavoittunut. Isäni oli tullut hänen luoksensa ja juossut pois säikähtyneenä hänen huudostaan. Kaikki selveni minulle yht'äkkiä ja vaistomaisen vastenmielisyyden tunne minua kohtaan, joka toisinaan heräsi äidissäni sekä hänen alinomainen surunsa ja meidän yksinäinen elämämme… Muistan kuinka päätäni pyörrytti — ja minä tartuin siihen molemmin käsin, aivan kuin haluten pitää sitä paikallaan. Minulle selvisi se ajatus, että minun välttämättä hinnalla millä hyvänsä, täytyi uudestaan löytää tämä mies. Miksi? Missä tarkoituksessa? — Siitä minä en ehtinyt tehdä itselleni tiliä, mutta etsiä… etsiä häntä — se oli minulle tullut elämän tai kuoleman kysymykseksi. Seuraavana aamuna äiti vihdoin rauhoittui… kuume katosi… hän vaipui uneen. Jätettyäni hänet isäntäväkemme ja palvelijain huostaan läksin etsiskelylle.
XI.
Ensi työkseni läksin kahvilaan, jossa olin paroonin tavannut; mutta kahvilassa ei kukaan tuntenut eikä edes ollut huomannut häntä. Hän oli ollut siellä tilapäinen vieras. Neekerin isäntäväki oli tosin huomannut, sillä hän oli siksi eriskummallisen näköinen. Mutta kuka hän oli, ja missä hänen olinpaikkansa oli — siitä ei kellään ollut vähintäkään tietoa. Jätettyäni kaikkien sattumusten varalle osoitteeni kahvilaan, läksin kuljeskelemaan kaupungin katuja ja rantakujia laivasillan ympäristöjä, bulevardeja, katselin tarkoin kaikkia julkisia laitoksia, mutta en missään löytänyt edes paroonin näköistä miestä enkä hänen toveriansa… En ollut kuullut paroonin sukunimeä, enkä siitä syystä saattanut kääntyä poliisin puoleen; kuitenkin annoin tiedon parille kolmelle järjestyksen valvojalle (tiedonantoni herätti heissä suurta kummastusta, eivätkä he oikein minua uskoneet) että olisin palkitseva auliisti heidän toimensa, jos heille onnistuisi päästä noiden kahden henkilön jäljille. Parhaani mukaan koetin heille kuvata noiden muukalaisten ulkomuotoa. Etsittyäni sillä tavalla koko aamupäivän palasin kotiin uupuneena. Äitini nousi vuoteesta, mutta hänen tavalliseen suruunsa liittyi jotain uutta, jotain mietiskelevää neuvottomuutta, joka aivan viilsi sydäntäni. Illan istuin hänen luonansa. Emme puhuneet sanottavasti mitään: hän pelasi pasianssia ja minä katselin vaieten kortteihin. Hän ei sanallakaan maininnut taannoisesta kertomuksestaan, eikä siitä, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Olimme ikäänkuin salaisesti sopineet olla koskettelematta näitä arkaluontoisia ja ihmeellisiä tapauksia… Hän oli kuin närkästynyt itselleen siitä, minkä hän oli tahtomattaan puhunut; mutta ehkei hän oikein muistanutkaan kaikkea, mitä oli sanonut kuumehoureissa — ja toivoi minun häntä säästävän… Niin kyllä, minä säästin hänet siitä, ja hän tunsi sen. Hän oli eilisestä asti välttänyt minun katsettani. Koko yönä en saanut unta silmiini. Ulkona nousi äkkiä hirvittävä myrsky. Tuuli ulvoi ja reutoi vimmatusti, ikkunanruudut helähtelivät, jopa paikoin särkyivätkin, ilmassa kaikui epätoivon ulvahduksia ja valituksia aivan kuin ylhäällä ilmassa olisi jotain särkynyt ja raivoisasti parkuen lentänyt järkkyviä taloja vastaan. Päivän laskiessa tyyntyivät ajatukseni suloiseen uneen… Yht'äkkiä valtasi minut ihmeellinen tunne, oli aivankuin joku olisi astunut huoneeseeni ja kutsunut minua, maininnut nimeni, ei kovalla, vaan päättävällä äänellä. Nostin pääni, mutta en nähnyt ketään, mitä kummaa! En ensinkään säikähtynyt — päinvastoin ilostuin; minussa heräsi äkkiä vakuutus siitä, että nyt aivan varmasti saavutan päämääräni. Kiiruhdin pukeutumaan ja niin olin taaskin pian ulkona.
XII.
Myrsky tyyntyi… mutta vielä tuntuivat luonnossa sen viimeiset vavistukset. Oli aikainen aamu — kaduilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, mutta monin paikoin oli maahan ajautunut savupiipun palasia, tiilikiviä, luhistuneiden aitojen kappaleita, taittuneita puiden oksia… "Mitähän onkaan merellä tapahtunut viime yönä?" — tuli väkisinkin ajatelleeksi noita myrskyn tuhotöitä katsellessa. Olin jo vähällä mennä satamaan, mutta jalkani veivät ikäänkuin jostain selittämättömästä voimasta minut toiselle suunnalle. Ei ollut kulunut kymmentä minuuttiakaan kun olin kaupunginosassa, jossa en milloinkaan ennen ollut käynyt. Astelin kiirehtimättä, mutta pysähtymättä askel askeleelta eteenpäin kummallinen tunto sydämmessä; odotin jotakin tavatonta, mahdotonta ja samalla olin vakuutettu, että tämä tavaton on tuleva.
XIII.
Ja se tulikin, tuo tavaton, tuo tuntematon! Yht'äkkiä, noin kaksikymmentä askelta edessäni näin saman neekerin, joka kahvilassa, minun läsnäollessani oli puhutellut paroonia. Puettuna samaan viittaan kuin silloinkin, hän aivankuin kohosi esiin maasta ja kääntyen minuun selin alkoi kiireesti kulkea käyrän sivukadun kapeata jalkakäytävää. Minä koetin parastani saavuttaakseni hänet, mutta hän kiiruhti samassa määrässä katsomatta taakseen ja yht'äkkiä katosi erään talon nurkan taakse. Juoksin nurkalle saakka, ja kiersin sen yhtä nopeasti kuin neekerikin… Mutta ihme ja kumma! Edessäni oli pitkä ja kapea mutta aivan tyhjä katu; se oli vielä aamu-usvan peitossa, mutta katseeni saattoi kuitenkin tunkeutua sen päähän saakka, niin että saatoin eroittaa sen kaikki rakennukset. Eikä yhtään elävää olentoa liikkunut missään. Kookas neekeri viittoineen oli yhtä pian hävinnyt, kuin hän oli ilmestynytkin. Jouduin ymmälle… mutta ainoastaan silmänräpäykseksi. Uusi tunne heti valtasi minut; tämän kadun, joka mykkänä ja kuolleena avautui eteeni, — tunsin ennestään. Tämä oli minun uneni katu. Minä vavahtelin, ja sydäntäni melkein kouristi — aamu oli näet viileä — ja heti taas vähääkään epäröimättä, mutta melkein pelokkaana asiani vakuudesta riensin eteenpäin. Aloin etsiä silmilläni… ja kas tuossa se oli: kas tuossa oikealla uneni talo. Ja kas tuolla vanha portti kivisine tukipylväineen molemmin puolin. Totta tosiaan, talon ikkunat eivät olleet pyöreät, vaan nelinurkkaiset… mutta se ei ollut niin tärkeää. Koputin porttiin, koputin kerran, kaksi, kolme, yhä kovemmin ja kovemmin… Portti avautui verkkaan, raskaasti naristen, aivan kuin valittaen. Edessäni seisoi nuori palvelustyttö hajallahapsin, unisin silmin. Hän oli nähtävästi juuri herännyt. — Asuuko täällä parooni? — kysyin, ja katselin nopeasti pihan joka soppeen… Sama; kaikin puolin sama paikka… kas tuossa laudat ja hirret, jotka unessa näin.
— Ei, vastasi minulle palvelijatar: — parooni ei asu täällä.