niin venäjänkieltä ei saattanut rakastaa. Sanalla sanoen, Sofia Kirillovna oli niitä naisia, joita liehakoitsijat pitävät somina, naineet miehet — sotaisina yksilöinä, mutta naimattomat vanhat miehet virkeinä eukkoina.
Keskustelu alkoi sillä, että on sangen ikävä asua maalla.
— Täällä ei ole, suoraan sanoen, ketään jonka kanssa vaihtaisi sanan, — puhui Sofia Kirillovna, erittäin hienosti ääntäen s-äänteen. — Minä en voi ymmärtää, mitä ihmisiä täällä asuu. Mutta ne, — lisäsi hän, ja hänen kasvonsa värähtivät: — joiden kanssa olisi miellyttävää tutustua, — ne eivät liiku mihinkään, vaan jättävät meidät, raukat ikävään yksinäisyyteemme.
Boris Andrejitsh kumartui hieman eteenpäin ja mutisi jotain kömpelösti kuin anteeksipyytäen, mutta Pietari Vasiljitsh ainoastaan katsoi ystäväänsä, ikäänkuin haluten sanoa: "no, johan minä teille sanoin? Eihän tämä nyt mikään vaaran paikka ole."
— Poltatteko? — kysyi Sofia Kirillovna.
— Poltan… mutta…
— Olkaa hyvä… minä poltan myöskin.
Ja sanottuaan tämän, rouva etsi pöydän takaa suuren, hopeaisen kotelon, otti siitä paperossin ja tarjosi vierailleen. Vieraat ottivat paperossin kumpikin. Sofia Kirillovna soitti sisään pojan, joka oli punaisessa, korkeassa liivissä, ja käski hänen antamaan tulta. Poika toi vahakynttilän tarjottimella. Paperossit alkoivat savuta.
Katsokaahan, esimerkiksi, ettepä usko, — jatkoi leski, heittäen päänsä kevyesti taaksepäin ja puhaltaen ohuen savupilven ilmaan: — täällä on ihmisiä, joiden mielestä naisen ei sovi tupakoida. Ja vielä ratsastaa — Herra varjelkoon! aivan tahtovat kivittää kuoliaaksi. — Niin, — virkkoi hän hetkisen oltuaan ääneti: — kaikki, mikä vähänkin poikkeaa yleisestä tavasta, kaikki, mikä vähänkin sotii jotain tekaistua sovinnaisuuden lakia vastaan, joutuu täällä ankaran tuomion alaiseksi.
— Etenkin rouvat ovat tässä suhteessa vihaisia, — huomautti Pietari
Vasiljitsh.