— Niin, — vastasi leski: — onnettomuus asuu aivan heidän hampaissaan! Muuten minä en ole heidän kanssaan tuttu: heidän juorupuheensa eivät ulotu minun yksinäiseen olinpaikkaani.
— Eikö teillä ole ikävä? — kysyi Boris Andrejitsh.
— Ikäväkö? Ei ole. Minä luen… Mutta kun kyllästyn kirjoihin, niin antaun haaveisiin, ennustelen tulevaisia asioita, ratkaisen elämäni kohtaloiden arvoituksia.
— Te olette siis ennustaja? — kysyi Pietari Vasiljitsh.
Rouva hymähti hieman.
Miksi en sitten saattaisi ennustaa? Olenhan jo tarpeeksi vanha ennustajaksi.
— No, mitä te — nyt? — vastasi Pietari Vasiljitsh. Sofia
Kirillovna siristi silmiään ja katsoi häneen.
— Muuten, jättäkäämme tämä asia, — sanoi hän ja vilkkaasti kääntyi Boris Andrejitshiin päin: — Kuunnelkaahan, monsieur Vjasovnin, olen vakuutettu siitä, että te olette huvitettu venäläisestä kirjallisuudesta?
— Kyllä… tietysti, minä…
Vjasovnin luki mielellään, mutta venäläistä kirjallisuutta hän luki epämieluisesti ja vähän. Erittäinkään uusinta hän ei tuntenut: hänen lukemisensa oli päättynyt Pushkiniin.