— Sanokaahan, olkaa hyvä, minkätähden Marlinskij [Ensimäisiä venäläisiä novellinkirjoittajia. Eli Pushkinin jälkeisenä aikana, 1800-luvun puolivälissä. Suoment. muist.] on viime aikoina joutunut sellaiseen epäsuosioon? Se ei minun mielestäni ensinkään ole oikeudenmukaista. Mitä mieltä te olette hänestä?
— Marlinskij — on etevä kirjailija, tiettävästi, — vastasi Boris
Andrejitsh.
— Hän on runoilija; hänellä on mielikuvitusta… kuinka lumoava, ihana on hänen mielikuviensa maailma; mutta viime aikoina on ruvettu kuvaamaan jokapäiväisiä asioita. No, luvalla kysyen, mitä kaunista oikeastaan on tässä jokapäiväisessä elämässä, täällä, tässä matoisessa maassa…
Ja Sofia Kirillovna heilautti kättään. Boris Andrejitsh katsoi merkitsevästi Sofia Kirillovnaan.
— Minä en ole samaa mieltä. Minä näen paljon ihanaa täälläkin, — sanoi hän painostaen viimeistä sanaa.
Sofia Kirillovna naurahti äkkiä jonkunlaista kimeää naurua, mutta Pietari Vasiljitsh nosti äkkiä päänsä, näytti miettiväiseltä ja taaskin rupesi polttamaan paperossiaan. Keskustelua jatkui samaan tapaan, ja sitä kesti päivälliseen asti, siirtyen asiasta toiseen, mikä ei tapahdu silloin, kun keskustelu on huvittavaa. Muun muassa puhuttiin avioliitosta, sen hyvistä ja huonoista puolista, ja naisen asemasta yleensä. Sofia Kirillovna vastusti kovin avioliittoa, lopulta aivan haltioitui, ja kuumassa innostuksessaan tuli sangen kaunopuheliaaksi, vaikk'ei häntä juuri vastusteltukaan: hän ei turhaan rakastanut Marlinskij'ä. Hänellä oli vallassaan uusimman puhetyylin sanavarasto, jota hän osasi tarpeen mukaan käyttää. Sanat: taiteellinen, yksilöllinen, edellyttää, sinkoilivat sulavasti hänen suustaan.
— Mikä saattaisi olla naisella kalliimpaa kuin vapaus — ajatusten, tunteiden, mielijohteiden vapaus! — huudahti hän lopuksi.
— Suvaitkaahan minun sanoa, — keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh, jonka kasvot saivat yhä tyytymättömämmän ilmeen: — mitä nainen tekee vapaudella? Mitä hän siitä hyötyy?
— Kuinka niin, mitä? Mutta miehellekö se on teistä tarpeellinen?
Sellaisia te olette — te, te miehet…
— Ei, ei se ole miehellekään tarpeen, — keskeytti hänet taaskin
Pietari Vasiljitsh.