— Kuinka, eikö ole tarpeellinen?
— Eikä ole, ei ensinkään. Mihin sitä oikeastaan, tuota kehuttua vapautta, ihminen tarvitsee? Ihminen vapaana — sehän on tunnettu asia — joko ikävystyy, tahi tyhmistyy.
— Niinmuodoin, — huomautti Sofia Kirillovna pilkallisesti hymähtäen: — te ikävystytte, siksi ett'en saata ajatella teidän järkevänä ihmisenä tyhmistyvän, kuten te suvaitsitte sanoa.
— Tuleehan sitä tehneeksi milloin mitäkin, — vastasi Pietari
Vasiljitsh rauhallisesti.
— Sehän on mainiota! Muuten tulee minun olla teidän ikävästänne kiitollinen sentähden, että se saattoi minulle ilon nähdä teidät tänään täällä luonani…
Ja tyytyväisenä ovelaan sanankäänteeseensä, heitti rouva kevyesti päänsä taaksepäin ja sanoi puoliääneen:
— Teidän ystävänne, minä huomaan, rakastaa paradokseja, herra
Vjasovnin.
— Sitä en ole huomannut, — vastasi Boris Andrejitsh.
— Mitä minä rakastan? — kysyi Pietari Vasiljitsh.
— Paradokseja.