Juutalaisen kaulaan putosi silmukka… minä suljin silmäni ja läksin juoksemaan.
Istuin kaksi viikkoa vankina. Minulle kerrottiin onnettoman Grishelin lesken tulleen noutamaan vainajan vaatteet. Kenraali käski antaa hänelle sata ruplaa. Saaraa en enää milloinkaan nähnyt. Sain haavan; minut vietiin sairaalaan. Kun toinnuin, oli Danzig jo antautunut, — ja minä jätin rykmenttini Reinin rannoille.
Lääkärin muistelma.
Kerran, eräänä syksynä, palatessani syrjäiseltä seudulta, vilustuin ja tulin sairaaksi. Kun tunsin olevani kuumeessa, olin jo onneksi piirikunnan pääkaupungissa, vieraskodissa, ja saatoin siis lähettää noutamaan lääkäriä. Puolen tunnin kuluttua ilmestyi luokseni piirilääkäri, lyhytkasvuinen, laihahko ja mustatukkainen mies. Hän määräsi minulle tavanmukaista hiostumislääkettä, käski panna sinappikääreen, pisti varsin sukkelasti poveensa viisiruplaisen, — jonka tehdessään hän, kuitenkin kuivasti rykäisi ja vilkasi sivulle, — ja oli jo tekemäisillään lähtöä, mutta kuinka lienee tullut puhetuulelle ja jäi istumaan. Minua vaivasi kuume; aavistin unetonta yötä ja iloitsin saadessani jutella hyvän ihmisen kanssa. Tee tuotiin huoneeseen, lääkärini alkoi pakinoida. Hän oli pienenläntä, älykäs, puheli reippaasti ja huvittavasti. Kummallista on maailman meno: toisen ihmisen kanssa elät kauan yhdessä, olet hänen kanssaan ystävällisissä suhteissa, mutta et milloinkaan antaudu hänen kanssaan avomieliseen, sydämelliseen keskusteluun; toiseen tuskin olet ehtinyt tutustua — ja katso: ei aikaakaan niin olet sinä hänelle tai hän sinulle puhunut, kuin korvarippiä tehden, elämäsi sisimmät, jopa arimmatkin asiat. En tiedä millä ansaitsin uuden ystäväni luottamuksen, — mutta niin kävi, että hän, kuten sanotaan "otti" ja kertoi minulle sangen merkillisen tapahtuman; ja nytpä minä aion sen tässä vuorostani kertoa suosiolliselle lukijalleni. Koetan puhua lääkärin omilla sanoilla.
— Ette taida tuntea, — alkoi hän heikolla, väräjävällä äänellä: — ette taida tuntea täkäläistä tuomari Mylovla, Paavo Lukitsh'ia?… Ette tunne… No, samantekevä. (Hän yskäsi ja hieroi silmiään). Katsokaas, jos saan sanoa, se sattui, puhuakseni asian tarkalleen, suuren paaston viikolla, pahimman kelirikon aikaan. Istuin hänen luonaan, tuomarimme luona, preferansia [Muuan vanha korttipeli kolmen henkilön kesken. Alkuaan saksalainen. Suoment. muist.] pelaten. Tuomarimme on hyvä mies, ja pelaa mielellään preferansia. Yht'äkkiä (lääkärini käytti usein sanaa yht'äkkiä), sanovat minulle, teitä kysyy muuan mies. Sanon: mikä hänellä asiana? Sanovat hänen tuoneen kirjelapun, — luultavasti sairaalta… No, hyvä, — tämä, ymmärrätte, on meidän leipäämme… Niin, nähkääs, asia oli seuraava: minulle kirjoitti muuan leski, tilanomistajatar: tyttäreni on kuolemaisillaan, tulkaa Herran, Jumalamme nimessä, olen lähettänyt hevoset vastaanne. No, sehän ei vielä ollut mitään… Mutta tiesin hänen asuvan kahdenkymmenen virstan päässä kaupungista, oli lisäksi yön aika, ja tiet sellaiset, että hui! Ja leski oli köyhä, tiesin saavani korkeintaan kaksi hopearuplaa vaivojeni palkkioksi, liinaisia tulisi tuskin olemaan vuoteessani, ja illalliseksi olin saava tyytyä kuiviin leivänsyrjiin. Mutta velvollisuus ennen kaikkea, kuten ymmärrätte: — ihminen on kuolemaisillaan. Katson, portaiden edessä odottavat pienet kärryt; talonpoikaiset hevoset siinä lihavina, karvaisina seisovat, ja ajaja on kunnioituksesta paljastanut päänsä. No, ajattelen: herrasväkesi eivät näköjään aja kullassa kulisten… Te suvaitsette nauraa, mutta sanon teille, meikäläinen mies ei ole rikkauksilla pilattu, vaan arvioipi kaikki paikalleen… Jos kuski istuu kuin ruhtinas, ei rypistä lakkiaan ja vielä nauraa partansa takaa ja heiluttelee piiskaansa — silloin voit toivoa kelpo palkan vaivoistasi! Mutta nyt ei ollut hajuakaan sellaisesta. Kuitenkin, ajattelin, minkä sille mahtaa: velvollisuus ennen kaikkea. Otin välttämättömät lääkkeet ja läksin matkaan. Uskotteko, tuskin pääsin perille. Tie aivan helvetillinen: puroja, lunta, kuraa, lätäköitä, ja vielä yht'äkkiä pato pääsi aukeamaan — saakeli! Kuitenkin pääsin perille. Talo pieni, olkikattoinen! Akkunoista tuikki valoa: siis, odottavat. Vastaani tuli vanha rouvasihminen, kunnianarvoisan näköinen, myssyssä; pelastakaa, sanoi, kuolee. Minä sanoin: älkää olko levoton… Missä sairas on? — Kas tänne, olkaa hyvä! — Katson: huone näyttää puhtaalta, nurkassa on lamppu, vuoteella makaa neitonen, noin 20-vuotias, tiedotonna. Hänestä hehkuu kuume ja hän hengittää raskaasti: kuumetta siis. Lähellä on kaksi muuta neitosta, sisarukset, — perin säikähtyneinä, itkettyneinä. — Ajatelkaa, sanovat, eilen vielä oli aivan terve ja ruokahalu oli hyvä. Aamulla valitti päätään, mutta illalla jo oli, katsokaa, missä tilassa… Minä taas sanon: älkää olko huolissanne, — se on näet lääkärin velvollisuus, — ja menin lähemmäksi. Iskin suonta, käskin panemaan sinappikääreen, mikstuuraa määräsin. Samalla katson häntä, katson, tiedättekö: — Jumalani, sellaisia kasvoja, en ole tavannut… kaunotar, sanalla sanoen! Sääli minussa herää. Piirteet niin miellyttävät, silmät… Mutta, Luojan kiitos, hän rauhoittui; alkoi hikoilla, tuli tajuihinsa, katseli ympärilleen, hymyili, nosti kätensä, pyyhki kasvojaan… Sisaret kumartuivat häneltä kyselemään: mikä sinun on? — Ei mitään, sanoo, ja kääntyi pois päin… Katselen — nukahtanut. No, sanon, nyt on aika jättää sairas rauhaan. Kas niin, hiivimme kaikki varpaillamme ulos; sisäkkö jäi yksin sinne, kaiken varalle. Mutta vierashuoneessa jo teekeittiö ja jamaika odottavat; meidän askareissamme ei tule näet ilman toimeen. Tarjottiin teetä, pyysivät minua jäämään yöksi… Minä suostuin: mikäpä tästä yön selkään! Eukko yhä huokailee. "Mitä te?" sanon: "paraneehan se, älkää olko huolissanne, vaan mieluummin levätkää itse: kahta jo käy kello." — "Olkaa hyvä herättäkää minut, jos jotain sattuu!" — "Käsken, käsken!" — Eukko lähti, ja tyttäret myös menivät huoneeseensa; minulle tekivät vuoteen vierashuoneeseen. Ka, niin menin levolle, — mutta en voinut nukahtaa, — mitä ihmettä! No, mikä minua valvottaa. Yhä vaan sairas ei mene mielestäni. Vihdoin, en kestä kauemmin, nousen, menen katsomaan, miten sairas tulee toimeen. Hänen huoneensa oli vierashuoneen vieressä. Niin, minä nousin, avasin hiljaa oven, — mutta sydämeni sykkii rauhattomana. Katson: palvelustyttö nukkuu suu ammollaan, kuorsaa senkin elukka! Mutta sairas makaa, kasvot minuun päin, levittelee käsiään, raukka. Lähestyin häntä… Aivan yht'äkkiä hän avaa silmänsä, katsoo minuun!… "Kuka olette? kuka olette?" — Minä tulin hämilleni. — Älkää peljästykö, olen lääkäri; tulin vaan katsomaan, kuinka te voitte. "Tekö tohtori?" Tohtori… tohtori… Äitinne lähetti minua kaupungista noutamaan. Olemme iskeneet suontanne, neiti; suvaitkaa nyt levätä rauhassa, niin päivän parin kuluttua, Jumalan avulla, olette jalkeilla.-"Ah, niin, niin, tohtori, älkää antako minun kuolla… älkää, älkää." — Miksi te niin, Jumala kanssanne! — Nyt hän on taas kuumeessa, arvelin; koetan valtimoa; niin aivan, kuumeessa. Hän katsoo minuun, tarttuu käteeni. — "Minä sanon teille, miksi en tahdo kuolla… sanon teille sen. Olemme kahden; mutta te älkää kellekään… kuulettehan"… Minä kumarruin, hän kuiskaa huulet melkein kiinni korvassani, hänen hiuksensa hivelivät minun poskeani, — tunnustan, päätäni huimasi, — hän kuiskasi… En ymmärtänyt mitään… Ah, hän hourailee varmaankin… Hän kuiskasi, kuiskasi, niin sulavasti, lopetti, vavahti, pää painui tyynylle ja uhkasi minua sormellaan. — "Muistakaa, tohtori, älkää kellekään…" Koetin häntä rauhoittaa, annoin hänelle juoda, herätin palvelijattaren ja menin ulos.
Samassa tohtori kiihtyneenä nuuskasi ja hetkeksi vaikeni.
— Kuitenkaan, — jatkoi hän: — ei sairas toiseksi päiväksi vastoin otaksumaani, toipunut. Minä arvelin, arvelin, ja yht'äkkiä päätin jäädä, vaikka minua muut sairaat odottivat… Te tiedätte, mitä laiminlyöminen tässä suhteessa merkitsee. Mutta ensinnäkin, sairas oli totisesti epätoivon partaalla; mutta toisekseen, puhuakseni totta tunsin itse suurta mieltymystä häneen. Sen ohessa koko perhe minua miellytti. He olivat tosin vähävaraista väkeä, mutta sivistyneitä, voipa sanoa, harvinaisessa määrässä. Heidän isänsä oli oppinut mies, kirjailija; hän oli kuollut tosin köyhyydessä, mutta oli ehtinyt hankkia lapsilleen erinomaisen kasvatuksen; ja hyvän kirjaston jätti lapsilleen perinnöksi. Senkötähden, että niin hartaana hoitelin sairasta, vai mistä syistä, he minuun, uskallanpa sanoa, kiintyivät kuin omaiseensa. Sillä välin oli tullut kauhea kelirikko; kaikki kulkuneuvot olivat suoraan sanoen kuin kelpaamattomiksi tulleet; vieläpä oli vaikea hankkia lääkkeitä kaupungista… Sairas ei toipunut… päivä meni, toinen tuli ja katsokaa… siinä sitä… (lääkäri vaikeni). En tiedä, en löydä sanoja sitä kuvatakseni… (hän alkoi uudelleen askaroida nuuskarasiansa kanssa, rykäsi ja otti kulauksen teetä.) Sanon teille kiertelemättä, minun sairaani… aivan tuota niinkuin… no, rakastui, mikäpä siinä on sanoessa… minuun… tahi ei niin että rakastui… mutta, muuten tosiaan, kuinka lienee ollut, tuota… (Lääkäri sotkeutui sanoihinsa ja punastui.)
— Ei, jatkoi hän vilkkaasti: — kuinka rakastui! Hän ei ollutkaan mikään tavallinen nainen. Hän oli sivistynyt, viisas, lukenut nuori nainen, mutta minä, mitäpä minun tiedostani, latinanikin olin unohtanut, voinpa sanoa, kokonaan. Ja mitä tulee ulkomuotooni (lääkäri katsoi hymyillen itseensä) niin siitäkään ei sovi juuri kerskua. Mutta tyhmyriksi ei Herra Jumala kuitenkaan ole minua luonut: en sano mustaa valkeaksi; jotain minäkin käsitän. Minä, näettekös ymmärsin varsin hyvin, että Aleksandra Andrejevna — (hänen nimensä näet oli Aleksandra Andrejevna) — ei tuntenut minua kohtaan rakkautta, vaan ystävällisiä, niin sanoakseni tunteita, kunnioitusta ja niin… Vaikka hän itse ehkä erehtyi tässä suhteessa, niin olihan hänen asemansa sellainen, te itse ymmärrätte. Muuten, — lisäsi lääkäri, joka oli nämä katkonaiset puheet puhunut melkein henkeä pidättäen ja hämillään: — minä nähtävästi olen puhunut hiukan järjettömiä… ehkä ette minua käsitä… mutta suokaa minun kuitenkin kertoa kaikki oikeassa järjestyksessä.
Hän joi lasinsa pohjaan ja alkoi puhua levollisemmin.
— Niin, niin kävi. Potilaani tila tuli huonommaksi ja huonommaksi. Te ette ole lääkäri, armollinen herra, ettekä saata siis käsittää mitä meikäläinen mies tuntee sielussaan etenkin ensi aikoina, kun hän alkaa huomata, että tauti kääntyy pahempaan päin. Mihin joutuu itseluottamus! Silloin aivan arkiinnut, niin ettei voi sanoakaan. Ja niin sinusta tuntuu, että olet unohtanut kaiken tietosi ja taitosi ja ettei sairas sinuun luota ja että muutkin jo alkavat huomata sinun kadottaneen tasapainosi ja ikäänkuin vastahakoisesti tekevät selkoa sinulle taudin oireista, kulmainsa alta katselevat, kuiskuttavat… voi kurjuutta! Onhan lääkettä, ajattelet, tätä tautia vastaan, tulee ainoastaan löytää se. Eiköhän se ole sitä? Kokeilet, kokeilet, — ei, ei ole sitä! Et malta antaa lääkkeen tarpeeksi vaikuttaa, kuten tulee… sen sijaan yrität milloin yhtä, milloin toista. Otat useinkin reseptikirjasi… siellä se varmaankin on, — ajattelet, siellä. Totta tosiaan toisinaan umpimähkään avaat: ehkä, ajattelet, kohtalo… kohtalo… mutta sillä välin ihminen kuolee, mutta toinen lääkäri olisi hänet ehkä pelastanut. Neuvottelu, sanot, olisi ollut tarpeellinen. Minä en ota päälleni vastuuta. Mutta millaisena hölmönä sinä sellaisena hetkenä seisot! No niin, aika parantaa kaikki erehdykset. Ihminen kuoli, — eihän se ollut sinun syysi: noudatithan sinä määrättyjä sääntöjä. Mutta muuten, mikä on vielä kiusallisempaa, näet, että sinuun sokeasti luotetaan, mutta itse tunnet olevasi kykenemätön auttamaan. Katsokaa, juuri sellaista luottamusta Aleksandra Andrejevnan perhe tunsi minua kohtaan: — ja unohtivat sen ajatuksen, että heidän tyttärensä on vaarassa. Minäkin heille puolestani vakuutan, ett'ei mitään hätää, mutta samalla oli aivan kuin oma uskoni olisi lähtemässä pakosalle. Kaiken onnettomuuden lisäksi tuli sellainen kelirikko, että ajaja päiväkausia viipyi lääkkeen hakumatkoilla. Minä en väisty sairaan huoneesta, en voi riistää itseäni irti, kertoen hänelle kaikenlaisia kaskuja, pelaan hänen kanssaan korttia. Yökaudet istun, vanha rouva kiittelee minua kyynelsilmin, mutta minä ajattelin itsekseni: en ansaitse sinun kiitoksiasi. Tunnustan teille avomielisesti — mitäpä siinä nyt enää olisi salaamista, minä rakastuin potilaaseeni. Ja Aleksandra Andrejevna kiintyi minuun: ei ketään muuta hän tahtonut laskea huoneeseen, paitsi minua. Hän alkaa minun kanssani puhella, — kyselee minulta, missä olen opiskellut, kuinka nykyään elän, onko minulla omaisia, kenen luona tapaan käydä. Tunnen, ettei hänen pitäisi paljon puhua, mutta kieltää häntä siitä, oli mahdotonta. Joskus tartun päähäni: — mitä teet, ryöväri?… Mutta hän ottaa minua kädestä ja pitelee sitä ja katselee minua kauan, kauan, kääntää päänsä pois, huokaisee ja sanoo: "te olette niin hyvä". Hänen kätensä ovat niin polttavat, silmät suuret, tummat. — "Niin, — sanoo hän, te olette hyvä, te olette ihana ihminen, ette ole sellainen kuin meidän naapurimme… ei, te ette ole sellainen… kuinka en ole teitä ennen tuntenut?". — Aleksandra Andrejevna, rauhoittukaa, sanon… minä, uskottehan, tunnen, etten tiedä, millä olen ansainnut… mutta rauhoittukaa, Jumalan tähden, rauhoittukaa… kaikki tulee hyväksi jälleen, te tulette terveeksi. — Samalla täytyy minun teille sanoa, — lisäsi lääkäri, kumartuen etunojaan ja nostaen silmäkulmiaan: — että he seurustelivat naapurien kanssa vähän, sentähden, että he olivat heitä paljon korkeammalla. Ja rikkaiden kanssa esti ylpeys tuttavuutta tekemästä. Sanon teille: perhe oli erinomaisen sivistynyt; niin että tiedättekö, minulle oli kunnia sen keskuudessa olla. Minun käsistäni ainoastaan hän otti lääkettä, nousee raukka minun avullani istumaan, katsoo minuun raukka niin, että sydämeni on sulaa. Mutta sillä välin hänen tilansa tuli yhä arveluttavammaksi, yhä huonommaksi. Kuolee, arvelen, varmasti kuolee. Uskotteko, vaikka itse olisin mieluummin arkkuun asettunut, mutta tuossa äiti, sisaret minua tarkastavat, heidän silmänsä kysyvinä minua katselevat ja luottamus katoo. "Mitä? Kuinka?" — "Ei mitään vaarallista, ei mitään!" — Mutta mikä ei ole mitään, järki pimenee. Ja katsokaa, istun kerran yöllä, yksin taaskin, sairaan vieressä. Palvelustyttö tuossa taaskin istuu ja kuorsaa kuin hirsiä vetäen… Hänkin on vaivautunut ja väsynyt. Aleksandra Andrejevna tunsi koko illan suurta heikkoutta: kuume kovin rasitti. Aivan puoliyöhön asti yhä vaan houraili; vihdoin hän näytti nukahtaneen; ainakaan ei ensinkään liikahda, makaa vaan, liekki vaan nurkassa pyhänkuvan edessä loimuu. Istun, tiedättekö, uuvuin, uinahdin minäkin. Yht'äkkiä, olin tuntevinani jonkun minua koskettavan kylkeen, käännyin sinnepäin… oi herra, herra, oi jumalani! Aleksandra Andrejevna katsoo minua syvälle silmiin… hänen huulensa väreilivät, hänen poskensa palavat. — Mikä teidän on? — "Tohtori, huolenhan minä?" — Jumala armahtaa! — "Ei, tohtori, ei, olkaa hyvä, älkää sanoko minulle, että jään elämään… älkää sanoko… jospa tietäisitte… kuulkaa, Jumalan tähden, älkää salatko minulta iloani!" — Mutta itse niin kiivaasti hengittää. — "Jos varmaan tiedän, että minun täytyy kuolla… niin silloin sanon teille kaiken!" — Aleksandra Andrejevna, säästäkää minua! — "Kuulkaa, enhän ole ensinkään nukkunut, olen kauan teitä katsellut… Jumalan tähden… vakuutan teille, te olette hyvä ihminen, te olette rehellinen mies, vetoan kaikkeen, mikä maailmassa on pyhää — sanokaa minulle totuus! Jospa tietäisitte, kuinka tärkeää se on minulle… Tohtori, Jumalan nimessä, sanokaa, olenko vaarassa?" — Mitä minä teille sanon, Aleksandra Andrejevna, säästäkää! "Jumalan nimessä, rukoilen teitä!" — En voi salata teiltä, Aleksandra Andrejevna, te olette kyllä vaarassa, mutta Jumala on armollinen… — "Minä kuolen, minä kuolen"… Ja hän tuli iloiseksi, hänen kasvonsa kirkastuivat. Minä säikähdin. — "Älkää peljätkö, älkää peljätkö, kuolema ei vähintäkään minua peloita." Hän kohottautui äkkiä vuoteessa ja nojasi kyynärpäihinsä. — "Nyt, nyt voin teille sanoa, että olen teille kiitollinen koko sydämestäni, että te olette hyvä, jalo ihminen, että minä rakastan teitä"… Minä katson häneen kuin järjetön; minun oli tukala olla, ymmärrätte… — "kuuletteko minä rakastan teitä". Aleksandra Andrejevna, millä olen sen ansainnut! "Ei, ei, te ette ymmärrä minua, sinä et ymmärrä minua" ja yht'äkkiä hän ojensi kätensä, tarttui päähäni ja suuteli… — Uskotteko, olin vähällä huutaa… heittäydyin polvilleni ja kätkin pääni päänalukseen. Hän vaikenee; hänen sormensa väreilevät minun hiuksissani; kuulen hänen itkevän. Aloin häntä lohduttaa, vakuuttaa… en todellakaan tiedä mitä hänelle sanoin… Herättäkää palvelija, Aleksandra Andrejevna… kiitän teitä… uskokaa… olkaa rauhallinen. — "Se on turha, se on turha", vakuutti hän. "Jumala on heidän kaikkien kanssa, ne heräävät, heräävät, tulevat — olkoon menneeksi: kuolenhan minä… Mitä sinä pelkäät, miksi olet arka? Nosta pääsi… Vai ettekö usko, ehkä ette rakasta minua, ehkä olen pettynyt… Siinä tapauksessa antakaa minulle anteeksi." — Aleksandra Andrejevna, mitä te puhutte… rakastan teitä, Aleksandra Andrejevna… Hän katsoi minua suoraan silmiin — levitti kätensä, — "Niin, syleile minua"… Sanon teille avomielisesti, en voi ymmärtää kuinka en sinä yönä menettänyt järkeäni. Tunnen, että sairas kiduttaa itseään, näin että hän ei ole aivan tajuissaan, ymmärrän senkin, että ellei hän olisi kuolemaisillaan, niin hän ei ajattelisi minua; mutta eikö ole raskasta kuolla kahdenkymmenen viiden vanhana, kun ei vielä ole ketään rakastanut: kas juuri siitä johtui hänen epätoivonsa, ja juuri siksi hän kiintyi minuun, — ymmärrättekö nyt? Ja niin hän ei päästä minua käsistään. — Säästäkää minua, Aleksandra Andrejevna, ja säästäkää itseänne, sanon — "Mitä", sanoo hän, "mitä säälisin? Täytyyhän minun kuolla"… Tätä hän alinomaan toisti. "Jospa minä tietäisin jääväni elämään ja taas tulisin terveeksi neitoseksi, niin minua hävettäisi, aivan hävettäisi, mutta nyt?" — Mutta kuka on teille sanonut, että te kuolette? — "Oi, ei, turhuutta, sinä et petä minua, sinä et voi valehdella, tutki itseäsi". — Te jäätte eloon, Aleksandra Andrejevna, minä parannan teidät, me pyydämme äitinne siunausta. Me olemme löytäneet toisemme, tulemme onnellisiksi. — "Ei, ei, olen ottanut teiltä lupauksen, minun täytyy kuolla… sinä olet minulle luvannut… sinä olet minulle sanonut"… Katkeralta minusta tuntuu nyt, monestakin syystä katkeralta ja ajatelkaa mitä kaikkia asioita saattaa tapahtua samalla kertaa: näyttää siltä, ettei se ole mitään, mutta kuitenkin se koskee kipeästi. Hänen mieleensä johtuu kysyä minulta, mikä on nimeni, ei sukunimeni, vaan ristimänimeni. Sattui niin hullusti, että minun nimeni on Trifon. Niin, niin, Trifon, Trifon Ivanovitsh, perheen kesken sanoivat minua tohtoriksi. Minkä sille voin, sanoin: Trifon, neiti hyvä. Hän siristi silmiään, nyökytti päätään ja kuiskasi jotain ranskaksi, — oh, niin, jotain, joka ei ollut hyvää ja naurahti sitten, joka ei myöskään tuntunut hyvältä. Ja niin minä vietin melkein koko yön hänen vuoteensa luona. Aamulla menin ulos aivan huumaantuneena; palasin hänen luoksensa taas päivällä teetä juotuani. Jumalani, jumalani! Häntä ei enää voinut tuntea. Rehellisesti tunnustan teille, en ymmärrä nyt, todellakaan ymmärrä, kuinka saatoin kestää tämän koetuksen. Kolme päivää, kolme yötä vielä sai sairaani kärsiä… Ja millaisia öitä! Mitä hän puhui minulle!… Mutta viimeisenä yönä, saatatteko kuvaella, — istuin hänen vieressään ja pyydän Jumalalta yhtä: korjaa hänet pikemmin ja minutkin samalla… Yht'äkkiä äitivanhus ehättää huoneeseen… edellisenä päivänä olin hänelle sanonut, äidille näet, että on kovin vähän toivoa, että hänen tilansa on huono ja että voisi jo pappia käskeä. Sairas nähtyään äitinsä sanoo: — "no, sepä hyvä, että tulit… katso meihin, me rakastamme toisiamme, olemme antaneet toisillemme lupauksen." — "Mitä, mitä, hän puhuu, tohtori, mitä?" — Minä kangistuin. — Hän hourailee, sanon: — kuumeessa… Mutta tytär sanoo siihen: — "Turhaa puhetta, turhaa, sinähän minulle vast'ikään puhuit aivan toista ja otit minulta sormuksen… miksi sinä teeskentelet. Äitini on hyvä, hän antaa anteeksi, hän ymmärtää. Mutta minä kuolen, minun ei tarvitse kenellekään valehdella, anna minulle kätesi"… Minä hypähdin paikoiltani ja juoksin kiireimmän kautta ulos. Rouva nähtävästi arvasi.