— Herra kornetti, — sanoi hän minulle: — hänen ylhäisyytensä käski vangita teidät. Mutta te… Hän osoitti vaieten sotilaille juutalaista… heti hänet…
Siljafka lähestyi juutalaista.
— Teodor Karlitsh, — sanoin minä adjutantille (hänen kanssaan oli tullut viisi sotilasta): — käskekää ainakin viedä pois tämä naisraukka.
— Tietysti, mielelläni.
Onneton tuskin hengitti. Girshel kuiskasi jotain hänen korvaansa juutalaisten kielellä…
Sotamiehet vaivoin raastoivat Saaran isän syleilyistä ja hellävaroen veivät hänet etäämmäksi. Mutta hän riuhtasi itsensä irti ja heittäytyi uudelleen Girshelin luo… Siljafka esti hänet. Saara työnsi hänet luotaan, tyttö hieman punastui, hänen silmänsä välähtelivät, hän ojensi kätensä.
— Kiroon minä teidät kaikki, — huusi hän saksaksi: — olkaat kolmasti kirotut, te ja teidän koko vihattava sukunne, köyhyys, hedelmättömyys teidän osaksenne tulkoon ja väkivaltainen, häpeällinen kuolema teidät nujertakoon! Peittäköön maa teidän jalkanne, jumalattomat, tunnottomat, verenimijät, koirat…
Hänen päänsä painui taaksepäin… hän kaatui maahan… Hänet nostettiin ylös ja vietiin pois.
Sotilaat kohottivat Girsheliä kainaloista. Silloin ymmärsin, miksi sotilaat nauroivat hänelle, kun Saaran kanssa tulimme leirille. Hän oli todella naurettava huolimatta kauhistuttavasta tilastaan. Tuskallinen ero elämästä, tyttärestä, perheestä, aikaansai onnettomassa uhrissa sellaisia eleitä, huutoja, hyppyjä, että tahtomattakin hymyilimme, vaikka sydänalaamme kouristi kauhusta. Onneton jähmettyi pelosta…
— Oi, oi, oi! — huusi hän: — oi… malttakaa! kerron… paljon kerron. Herra ali-kersantti, te tunnette minut. Olen toimittaja, rehellinen toimittaja. Älkää käykö kiinni! Odottakaa vielä hetkinen, hetkinen, pieni hetkinen odottakaa! Päästäkää minut, olen köyhä juutalainen. Saara… missä on Saara? Oo, minä tiedän! hän on herra asunto-upseerin luona (Herra tiesi miksi juutalainen antoi minulle sellaisen olemattoman arvonimen) Herra asunto-upseeri! Minä en väisty telttanne luota. (Sotilaat aikoivat käydä käsiksi Girsheliin… hän kirkaisi korviasärkevästi ja kimposi irti heidän käsistään). Teidän jalosukuisuutenne!… armahtakaa onnetonta perheenisää! — Minä annan kymmenen tukaattia, viisitoista annan, teidän jalosukuisuutenne!… (Hänet raastettiin koivun luo)… — Säästäkää! Armahtakaa! herra asunto-upseeri! teidän korkeutenne! herra yli-kenraali ja yli-päällikkö!