— No, sepä ihanaa.
Ja Pietari Vasiljitsh poistui.
Meni viikko tavallista menoaan, eikä sattunut mitään erikoisempaa kuin että Pietari Vasiljitsh oli yhden kokonaisen päivän jollain tuntemattomalla retkellä. Vihdoin, eräänä aamuna, hän ilmestyi taaskin juhlapuvussa ja taaskin esitti Boris Andrejitshille kyläänlähtöä. Boris Andrejitsh, joka nähtävästi oli odottanut tätä kehoitusta, miltei kärsimättömänä suostui kursailematta lähtemään.
— Mihin te nyt minut viette? — kysyi hän Pietari Vasiljitshilta istuessaan hänen vieressään reessä.
Oli jo tullut talvi sitten heidän viime käyntinsä Sofia Kirillovnan luona.
— Vien teidät nyt, Boris Andrejitsh, — vastasi hän hetkisen mietittyään: — erääseen sangen kunnioitettuun taloon — Tihodujevien luo. Se on arvossapidetty perhe. Ukko on jalkaväen eversti, kerrassaan miesten parhaita. Hänen rouvansa on ihana nainen. Heillä on kaksi erinomaisen herttaista, hyvin kasvatettua tytärtä, ja on heillä varallisuuttakin. En tiedä, kumpi heistä teitä enemmän tulee viehättämään, toinen on vilkas, toinen hiljaisempi, ehkä liian kaino. Mutta molemmilla on puolensa. No, sittenpähän näette.
— Hyvä, saadaan nähdä, — vastasi Boris Andrejitsh, ja ajatteli itsekseen: "aivan kuin Laryinien perhe Onieginissa". [Pushkinin tunnettu runomuotoinen romaani, oopperaksi muodostettu. Suoment. muist.]
Ja, tätäkö muistellessaan, vai jostain muusta syystä, hänen kasvoistaan kuvastui vuoroin ihastus ja kyllästys.
— Mikä on isän nimi? — kysyi hän varovaisesti.
— Hänen nimensä on Kalimon Ivanitsh, vastasi Pietari Vasiljitsh.