— Laulakaa duettinne; sehän on niin soma. Minun tyttärilläni, sanoi hän kääntyen Boris Andrejitshin puoleen, on erilaiset äänet: Emerentsialla on diskantti…
— Sopraano, tarkoittanette?
— Niin, niin, sopraano. Mutta Polinkalla on kontra-altto.
— Vai, kontra-altto, sellainen ääni on viehättävä.
— Minä en voi tänään laulaa, — sanoi Polinka, — minä olen käheä.
Hänen äänensä, todellakin, muistutti enemmän bassoa kuin kontra-alttoa.
— No, siinä tapauksessa, Emérance, laula sinä se aariasi, se italialainen lempilaulusi; ja sinä Polinka, säestä.
— Sen aarian, jossa on kuin herneiden helinää, — huomautti isä.
— Sen loistonumerosi, — selitti äiti
Neitoset menivät pianon ääreen. Polinka kohotti pianonkannen, asetti käsinkirjoitetut nuotit paikalleen ja istuutui pianon ääreen, mutta Emerentsia asettui seisomaan hänen vierelleen suloisesti keimaillen silmineen, jotka eivät lakanneet tähystelemästä Boris Andrejitshiä ja Pietari Vasiljevitshia, ja tuontuostakin nosti hän nenäliinan huulilleen. Vihdoin hän alkoi laulaa, niinkuin nuoret neitoset tavallisesti laulavat — kimeällä, melkein vinkuvalla äänellä. Sanat hän äänsi sekavasti, mutta toisin paikoin saattoi nenä-äänistä arvata, että se oli italiaa. Laulun loppupuolella hän todella alkoi kuin pudotella herneitä, Kalimon Ivanitshin suureksi ihastukseksi; silloin tämä kevyesti kohosi nojatuolista ja huudahti: "laula hyvin se paikka!" — mutta viimeisen äänen hän lauloi vähän liian aikasin, niin että hänen sisarensa soitti muutamia tahtia yksin. Tämä ei kuitenkaan estänyt Boris Andrejitshiä lausumasta ihastustaan ja hyväksymistään Emerentsialle; mutta Pietari Vasiljitsh hoki yhä "erittäin, erittäin hyvä" lisäten "ettekö voisi nyt laulaa jotain venäläistä, 'Satakieltä' esimerkiksi, tahi 'Sarafania' tai vaikka jotain mustalaislaulua. Totta puhuen, nuo ulkomaalaiset kappaleet eivät oikein mene meikäläiseen vereen."