Boris Andrejitshin toisinaan veti laulujansa, mutta hänen äänensä oli epämiellyttävä ja epävarma. Kymmenen tienoissa illalla, mutta joskus aikasemminkin, ystävykset erosivat… seuraavana päivänä jälleen alkaakseen samaan tapaan.
Mutta kerran istuessaan, kuten tavallisesti viistoon vastapäätä Boris Andrejitshiä, Pietari Vasiljitsh katsoi häneen merkitsevästi ja virkkoi miettiväisesti:
— Yhtä minä ihmettelen, Boris Andrejitsh…
— No, mitä? — Kysyi tämä.
— Katsokaas, sitä vaan, että te olette nuori, viisas, sivistynyt, mikä kumma halu teillä on asua maalla.
Boris Andrejitsh katsoi kummastuneena naapuriinsa.
— Tiedättehän te, Pietari Vasiljitsh, — sanoi hän, vihdoin: että — elleivät minun asiani… Minun asiani pakoittavat minua siihen, Pietari Vasiljitsh.
— Asiat? teidän asianne eivät tietääkseni ole niinkään… Teidän varallisuudellanne saattaa elää. Lähtekää sotilasuralle. Ja vaiettuaan hetken, Pietari Vasiljitsh lisäsi:
— Teidän sijassanne minä menisin ulanirykmenttiin.
— Ulanirykmenttiin, miksi juuri sinne?