— Niin minusta tuntuu, että te parhaiten sopisitte ulaniksi.
— Mutta olettehan te itse palvelleet husaarina?
— Minäkö? Tietysti husaarina, — puhui Pietari Vasiljitsh vilkkaasti: — mutta millaisessa rykmentissä! — Sellaista rykmenttiä et löydä koko maailmasta toista! Se oli kultainen rykmentti! Päälliköt ja toverit — mitä väkeä olivatkaan! Mutta teidän… En tiedä miksi… teidän pitäisi minun mielestäni ulanirykmenttiin. Te olette vaalea, vartalo on teillä hoikka: kaikki se on kuin asiaankuuluvaa:
— Mutta sallikaa, Pietari Vasiljitsh, te unohdatte, että sotilaslain mukaan minun pitäisi alkaa junkkarista saakka. Minun ikäiselleni miehelle se olisi vähän liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi se nähtävästi ei olisi sallittuakaan.
— No onhan se niinkin, — huomautti Pietari Vasiljitsh ja painoi päänsä alas. — No, siinä tapauksessa, menkää naimisiin, sanoi hän ja nosti päänsä.
— Ompa teillä tänään omituisia päähänpistoja, — huudahti Boris
Andrejitsh.
— Miksi niin, omituisia? Mitä tosiaan maksaa vaivaa elää noin? Mitä te odotatte? Laiminlyötte aikanne. Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä teille lähtee siitä, ett'ette nai?
— Ei ole kysymys hyödystä, — alkoi Boris Andrejitsh.
— Ei, sallikaahan, — keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh, yht'äkkiä kiivastuen. — Minua ihmetyttää, että nuoret ihmiset nykymaailman aikana niin pelkäävät mennä naimisiin! En voi tosiaankaan sitä käsittää. Te, Boris Andrejitsh, älkää ajatelko minua, että minä en ole nainut. Minä olen ehkä tahtonut ja aikonutkin, mutta katsokaas mitä ovat minulle näyttäneet.
Ja samassa Pietari Vasiljitsh kohotti pystyyn oikeankäden etusormen, kääntäen sen ulkopuolen Boris Andrejitshia kohti.