Pietari Vasiljitsh vaikeni.
— Minä en odottanut teiltä sellaista… teiltä, sanon minä… varmaankin te laskette leikkiä.
— En ensinkään.
— Jumala teidät sitten yksin tuntenee! Minä olen aina pitänyt häntä vaan meikäläiselle miehelle sopivana. Mutta muuten, hän on neitonen, joka pystyy mihin tahansa.
Ja Pietari Vasiljitsh korjasi lakkiansa, painoi päänsä tyynyyn ja nukahti. Boris Andrejitshin ajatukset vaan yhä asustivat Veerotshkan luona. Hänen edessään väikkyi hänen hymyilynsä ja silmiensä iloinen lempeys. Yö oli kirkas ja kylmä, lumi välkkyi kuin timanttinen hohtovaippa; taivaalla olivat tähdet syttyneet tuikkimaan, pakkanen paukkui ja kitisi jalasten alla; puiden oksissa kimalteli jäinen kuura. Sellaisina hetkinä mielikuvitus nousee siivilleen. Vjasovnin sai kokea sen. Mitä kaikkea hän lieneekään mietiskellyt. Reki viimein pysähtyi portaiden eteen. Mutta Veerotshkan kuva ei häipynyt vielä silloinkaan hänen mielestään, vaan salaa seurasi häntä unen helmoihin.
Pietari Vasiljitsh, kuten sanottu, oli ihmeissään siitä vaikutuksesta, jonka Veerotshka oli Boris Andrejitshiin tehnyt, mutta hän ihmetteli vielä enemmän, kun Boris Andrejitsh parin päivän kuluttua ilmestyi hänen luoksensa kertoen välttämättä haluavansa lähteä Barsukoviin, ja lupasi lähteä yksin, ell'ei Pietari Vasiljitsh tulisi mukaan. Pietari Vasiljitsh tietysti oli iloinen ja valmis tulemaan, ja niin ystävykset taaskin lähtivät ja viipyivät perillä kokonaisen päivän. Kuten ensi kerralla, oli nytkin Barsukovin luona muutamia vieraita joita Veera kestitsi kahvilla ja kahvin jälkeen hillolla; mutta Vjasovnin puheli hänen kanssaan enemmän kuin edellisellä kerralla, ja nimenomaan juuri hänelle. Hän kertoi hänelle entisyydestään, Pietarista, matkoistaan, — sanalla sanoen kaikesta, mikä hänen mieleensä juolahti. Hän kuunteli häntä rauhallisesti ja tarkkaavasti milloin hymyillen katsellen häntä, mutta hetkeksikään unohtamatta emännäntoimia, heti hän nousi, kun huomasi vieraiden jotain tarvitsevan, ja läksi itse asiaa toimittamaan. Hänen poistuessaan Vjasovnin yhä pysyi liikkumatta paikallaan, ja palattuaan Veera istui käsitöineen hänen vierelleen jatkaakseen keskustelua. Stepan Petrovitsh, joka kulki huoneessa edestakaisin, seisahtui toisinaan heidän eteensä, kuunteli Vjasovnin puheita ja sanoi: "brau, brau!" — ja niin aika kului. Tällä kertaa Vjasovnin ja Pietari Vasiljitsh jäivät yöksi ja lähtivät paluumatkalle vasta seuraavan päivän illalla… Hyvästellessään Vjasovnin puristi Veerotshkan kättä. Veerotshka punastui. Ei kukaan mies ennen sitä päivää ollut puristanut hänen kättänsä, mutta hän ajatteli, että niin mahtaa Pietarissa olla tapana.
Molemmat ystävät alkoivat usein käydä Stepan Petrovitshin luona, erittäinkin Boris Andrejitsh tunsi jo olevansa siellä melkein kuin kotonaan. Hän tunsi alituista vetovoimaa sinne. Muutaman kerran hän kävi siellä yksinkin. Veerotshka alkoi miellyttää häntä yhä enemmän; heidän välilleen syntyi ystävyys. Pietari Vasiljitsh ei enää puhunut hänelle Veerasta niinkuin ennen… Mutta eräänä aamuna kun Pietari Vasiljitsh oli katsellut häntä jonkun aikaa äänettömänä, sanoi hän:
— Boris Andrejitsh!
— Mitä? — vastasi Boris Andrejitsh ja punastui hieman itsekään tietämättä miksi.
— Mitäkö minä aioin teille sanoa, Boris Andrejitsh… Te katsotte… sitä… mutta ei ole hyvä, ja, esimerkiksi, jotain…