— Mitä te oikeastaan tarkoitatte, vastasi Boris Andrejitsh: — en ymmärrä teitä.
— Niin, tarkoitin Veerotshkaa…
— Veerotshkaako?
Ja Boris Andrejitsh punastui vielä enemmän.
— Niin. Suokaa anteeksi, jos olen suora; mutta katson velvollisuudekseni ystäväni…
— Mistä te olette tuollaisia keksineet Pietari Vasiljitsh? — keskeytti hänet Boris Andrejitsh. — Veerotshka — on nainen, hieno ja ankara itseään kohtaan, ja meidän välillämme ei ole ollut ystävyyttä enempää.
— No, joutavia, Boris Andrejitsh, — puheli, vuorostaan Pietari Vasiljitsh: — Kuinka sivistyneenä maailmanmiehenä voitte olla ystävä vaatimattoman maalaistytön kanssa?
— Taas te sitä samaa! — Keskeytti toistamiseen Boris Andrejitsh. —
Miksi te sekoitatte sivistystä tähän asiaan? Sitä minä en ymmärrä?
Boris Andrejitsh hieman suuttui.
— Mutta kuulkaa, — jatkoi Pietari Vasiljitsh kärsimättömästi, jos se on sopimatonta, tahdon vaan sanoa, että teillä kyllä on oikeus salata minulta mitä tahdotte, mutta jos aiotte pettää, sanon: minua ette petä. Onhan minullakin silmät. Eilinen päivä (he olivat olleet yhdessä Stepan Petrovitshin luona) paljasti minulle paljon…