— Hän on niin likainen, — vastasi Veera suoraan. — Muuten hän kyllä saattaa olla hyvä ihminen, ja laulaa kauniisti… sydän ihan lämpenee, kun hän laulaa.
— Niinkö? sanoi Vjasovnin ja, vaiettuaan hetken lisäsi: — kenestä te sitten pidätte?
— Monestakin, — esimerkiksi teistä.
— Mehän olemmekin ystäviä, sehän on tunnettu asia. Mutta ettekö pidä kestään enemmän kuin minusta.
— Kylläpä te olette utelias.
— Mutta te olette kovin kylmä.
— Kuinka niin? kysyi Veerotshka, naivisti.
— Kuulkaa… — alkoi Vjasovnin sanoa. Mutta samassa Stepan
Petrovitsh kääntyi, nojatuolissaan.
— Kuulkaa, — jatkoi hän tuskin kuuluvasti, ja tunsi valtimon tykyttävän: — minulla on teille jotain hyvin tärkeää sanottavana… mutta ei täällä.
— Missä sitten?