— Etteköhän kyllästy? — kysyi taaskin Stepan Petrovitsh.
— En milloinkaan!
Stepan Petrovitshin kasvoilla värähteli tuskallinen ilme, ne aivan kuin kutistuivat kokoon.
— No, katsokaa… Jos rakastatte… niin suostun.
Boris Andrejitsh aikoi syleillä häntä, mutta hän sanoi:
— Myöhemmin… hyvä.
Hän kääntyi seinään päin. Boris saattoi huomata, että hän itki.
Stepan Petrovitsh hieroi silmiään, seisoen yhä selin, sitten hän meni työhuoneeseensa Boris Andrejitshin ohi ja katsomatta häntä kasvoihin, — puhui hymyten kuten tavallisesti:
— Olkaa hyvä, tänään ei enää tarvitse… huomenna… kaikki… mitä tarvitaan…
— Hyvä, hyvä, — vastasi Boris Andrejitsh, ja, mennessään hänen jälessään huoneeseen, vaihtoi ymmärtävän silmäyksen Veeran kanssa.