Hän oli iloisten, mutta samalla sekavien tunteiden vallassa. Hän ei malttanut enää viipyä kauan Stepan Petrovitshin luona, Mihiej Mihieitshin seurassa; hänen täytyi välttämättä päästä lähtemään, — ja sitä paitsi tunsi hän nyt tarvitsevansa Pietari Vasiljitshiä. Hän lähti, luvattuaan seuraavana päivänä uudistaa käyntinsä. Hyvästellessään Veerotshkan kanssa eteisessä hän suuteli hänen kättänsä. Veera katsoi häntä silmiin.
— Hyvästi huomiseen, — sanoi Boris Andrejitsh.
— Hyvästi, — vastasi neitonen hiljaa.
— Arvaappas, Pietari Vasiljitsh, — puheli Boris Andrejitsh, lopetettuaan kertomuksensa ja astuessaan edestakaisin hänen makuusuojansa lattiaa: — mikä ajatus on pälkähtänyt päähäni: minkä tähden nuori mies ei useinkaan mene naimisiin? Sentähden, ett'ei hän tahdo orjuuttaa elämäänsä; hän ajattelee: mikäpä kiire minulla on? vielähän tässä on aikaa, ehkä tulee parempiakin tilaisuuksia; mutta asia päättyy, tavallisesti, joko niin, että hän tulee liian vanhaksi, tai nai ensimäisen, jonka tapaa, se on kaikki seuraus itserakkaudesta ja ylpeydestä. Jos Jumala on lähettänyt tiellesi armaan ja hyvän neitosen, niin älä päästä tilaisuutta käsistäsi, vaan tule onnelliseksi äläkä turhia oikuttele. Veerotshkaa parempaa vaimoa en löydä; ja jos häneltä puuttuu jotain kasvatukseen nähden, niin on minun asiani korjata se. Hän on hieman flegmaattinen esiintymiseltään, mutta se ei ole onnettomuus — päinvastoin! Kas siitä näet, miksi minä tein kiirettä. Sinähän minua yllytit naimaan. Ja jos minä olen erehtynyt, — lisäsi hän, seisahtuen ja arveltuaan hiukan, jatkoi: — onnettomuus ei ole suuri sittenkään! minun elämästäni ei kuitenkaan enää mitään tule.
Pietari Vasiljitsh kuunteli ystäväänsä äänettömänä unohtamatta särpiä lasistaan huonoa teetä, jota uuttera Makedonia oli parhaansa mukaan keittänyt.
— Miksi istut tuppisuuna? — kysyi vihdoin Boris Andrejitsh, seisahtuen hänen eteensä. — Enkö puhu totta? Vai mitä sanot?
— Olet jo asian esittänyt, — vastasi Pietari Vasiljitsh kangertaen: — isä on antanut siunauksensa, tytär ei ole vastustanut, mitä siitä siis enää maksaa puhua. Ehkäpä on kaikki onneksi. Nyt on aika ajatella häitä, eikä viisastella; ja aamu on iltaa viisaampi… Puhutaan huomenna, niinkuin asiat vaativat.
— Syleile minua, onnittele, — vastasi Boris Andrejitsh: — ka, mikä oletkaan!
— Syleilenpä vielä syleiltyänikin, varsin kernaasti.
Ja Pietari Vasiljitsh syleili Boris Andrejitshiä.