— Antakoon Jumala sinulle kaikkea tämän maailman hyvyyttä!
Ystävät erosivat.
"Kaikki vaan sentähden, — sanoi Pietari Vasiljitsh itselleen ääneen maattuaan jonkun aikaa vuoteellaan ja kääntyen toiselle kyljelle, — kaikki tämä on vaan siitä, ettei jäänyt palvelemaan sotaväkeen! On tottunut elämään oman päänsä mukaan mistään muusta välittämättä."
* * * * *
Kuukauden kuluttua Vjasovnin ja Veerotshka menivät naimisiin. Vjasovnin nimenomaan vaati, että häitä ei enää siirrettäisi. Pietari Vasiljitsh oli hänen sulhaspoikanaan. Koko ensi kuun kuluessa Vjasovnin joka päivä kävi Stepan Petrovitshiä tervehtimässä; hänen ja Veerotshkan suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta: Veerotshka kävi ujommaksi hänen seurassaan, siinä kaikki. Hän toi Veerotshkalle "Jurij Miloslavskij'n" ja itse luki hänelle muutamia lukuja. Tämä Sjakoskinin romaani miellytti häntä; mutta lopetettuaan sen hän ei pyytänyt toista. Karantjev kävi jonkun kerran katsomassa Veerotshkaa, joka nyt oli toisen morsian, ja, täytyy tunnustaa, tuli juoneena, katseli häntä aivan kuin olisi tahtonut jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Häntä pyydettiin laulamaan ja hän lauloi erään alakuloisen laulun, sitten vielä toisen reippaan, heitti kitaran sohvalle, sanoi hyvästit kaikille, istui rekeen ja asettui suulleen heinille maata alkaen itkeä uikuttaa, kunnes nukkui sikeään uneen.
Häitten edellisenä päivänä Veerotshka oli surullinen, ja Stepan Petrovitshin mieli oli masentunut. Hän toivoi Boris Andrejitshin suostuvan muuttamaan heille asumaan, mutta tämä ei maininnut sanaakaan siitä, päinvastoin hän ehdotti, että Stepan Petrovitsh asettuisi joksikin ajaksi hänen luokseen. Ukko kieltäytyi: hän oli tottunut omaan huoneeseensa. Veerotshka lupasi käydä häntä tervehtimässä ainakin kerran viikossa, johon lupaukseen vanhus vastasi surullisesti: "brau brau!"
Ja niin Boris Andrejitsh alkoi elää naineena miehenä. Ensi aikoina kaikki sujui mainiosti. Veerotshka, erinomaisena emäntänä pani koko talon hyvään kuntoon. Boris Andrejitsh ihaili hänen tyyntä, mutta huolellista toimeliaisuuttaan, rakasti katsella, kuinka selvästi ja hellävaroen hän kaikkia kohteli ja opasteli. Hän kutsui Veerotshkaa "pieneksi hollantilaisekseen" eikä väsynyt yhä uudelleen kertomasta Pietari Vasiljitshille onnestaan Huomattakoon samalla, että Pietari Vasiljitsh hääpäivästä alkain ei käynyt lainkaan niin usein Boris Andrejitshin luona, kuin ennen, eikä istunut enää niin kauan kuin ennen, vaikka Boris Andrejitsh, vastaanotti hänet aivan yhtä ystävällisesti kuin nuorenamiehenä ja vaikka Veerotshka hänestä paljon piti.
— Sinun elämäsi ei ole enää sama, — puheli hän Vjasovninille, joka ystävällisesti nuhteli häntä aiheettomasta kylläytymisestä: — sinä olet nainut, minä naimaton. Minä voin häiritä.
Ensimmältä Vjasovnin ei vastustanut häntä; mutta vähitellen hän huomasi kotoisen elämänsä käyvän ikäväksi ilman Krupitsyniä. Boris Andrejitsh ei syyttänyt siitä vaimoansa, sillä hänestä ei ollut mitään vaivaa; päinvastoin, hän toisinaan sai kokonaan jäädä omiin hoteisiinsa, jopa kului monta aamukautta perätysten niin, ett'ei sanaakaan vaihdettu, vaikka Boris Andrejitsh lähettikin hänelle alituiseen tyytyväisiä, helliä silmäyksiä, ja joka kerta kun Veerotshka kulki hänen ohitsensa kevyttä, notkuvaa käyntiään, sieppasi kiinni ja suuteli kättä saaden aina vastineeksi hellän hymyilyn. Tämä hymyily oli sama, joka aina oli hänen rakkautensa uudeksi virittänyt; mutta riittikö se yksin siihen?
Heidän välillään oli liian vähän yhteistä, ja hän alkoi sitä aavistaa ja aprikoida.