"Ei siitä pääse mihinkään, minun vaimollani on kovin vähän edellytyksiä", — arveli Boris Andrejitsh kerran itsekseen sohvalla kädet ristissä istuessaan.
Nyt kaikuivat hänen sielussaan entistä selvemmin Veerotshkan kosimispäivänä lausumat sanat: "Minä en ole teidän vertaisenne!"
"Jospa olisin joku saksalainen saivartaja tahi oppinut toukka, — niin nivoi hän edelleen ajatustensa säikeitä: — tahi jos minulla olisi alinomainen toimi, joka tohinaansa nielisi enimmät aikani, niin olisi moinen vaimo ollut oiva löytö, mutta nyt! Enköhän ole erehtynyt?…" Tämä viime ajatus oli kiusallisempi, kuin hän oli odottanut.
Kun Pietari Vasiljitsh samana aamuna oli sattunut heille ja pelännyt häiritsevänsä, ei hän enään voinut pidättäytyä huudahtamasta:
— Ole hyvä! Sinä et vähääkään häiritse meitä, päinvastoin on meillä molemmilla sinun täällä ollessasi hauskempi… — hän oli vähällä sanoa: helpompi. — Ja niin todellakin oli.
Boris Andrejitsh keskusteli mielellään Pietari Vasiljitshin kanssa, mieluimmin siihen tapaan kuin he olivat haastelleet ennen häitä; Veerotshkakin osasi puhella hänen kanssaan, mutta miestään hän suuresti kunnioitti, ja tunsi itsensä hänen seurassaan sidotuksi tietämättä mitä milloinkin sanoa hänelle, ja osaamatta huvittaa häntä…
Sitä vastoin Veerotshka huomasi miehensä Vasiljitshin seurassa viihtyvän ja vilkastuvan. Lopulta kävi niin, että Pietari Vasiljitsh tuli aivan välttämättömäksi henkilöksi Boris Andrejitshin talossa. Veerotshkaa hän rakasti kuin omaa tytärtään; ja kuinka olisi saattanut olla rakastamatta niin herttaista olentoa. Kun Boris Andrejitsh, inhimillisessä heikkoudessaan, uskoi hänelle, kuin ystävälle, salaiset ajatuksensa ja surunsa, niin Pietari Vasiljitsh ankarasti soimasi häntä kiittämättömäksi ja luetteli hänelle kaikki Veerotshkan ansiot, ja kerran vastaukseksi Boris Andrejitshin huomautukseen, että kerranhan hänkin, Pietari Vasiljitsh, oli pitänyt heitä sopimattomina toisilleen, tämä vastasi, että Boris Andrejitsh ei ansainnut häntä.
— Minä en ole tavannut hänessä mitään, — mutisi Boris Andrejitsh.
— Kuinka et ole mitään tavannut? Etköhän ole odottanut häneltä jotain tavatonta? Sinun pitäisi myöntää tavanneesi hänessä oivan puolison. Siinä kaikki!
— Onhan se totta, — vastasi Vjasovnin hätäisesti.