Vjasovninin talossa kaikki meni entistä menoaan — rauhallisesti ja hiljaisesti, sillä Veerotshkan kanssa ei voinut riidellä — eikä minkäänlaista erimielisyyttäkään tullut kysymykseen heidän kesken; mutta sisällinen hajanaisuus tuntui sittenkin kaikessa. Ihmisen koko olennossa tuntuu sisäisen, näkymättömän haavan vaikutus. Veerotshkalla ei ollut tapa valittaa; eikä hän edes ajatuksissaan syyttänyt Vjasovninia mistään; hänelle ei johtunut mieleenkään, että elämä olisi jossain suhteessa tukalaa hänelle yhdessä Boris Andrejitshin kanssa. Stepan Petrovitsh hyväili häntä kuin surkutellen ja katsoi surullisesti hänen silmiinsä aina kun hän kävi hänen luonaan, — hän ei kysynyt Veerotshkalta mitään, mutta huokaili kulkien huoneessa edestakaisin, eikä hän hokenut enää niin huolettomasti ja reippaasti "brau, brau!" Tyttärestään eroitettuna hän yht'äkkiä kuin kuihtui ja kalpeni. Pietari Vasiljitshiltakaan ei jäänyt Veerotshkan sisäinen sieluntila huomaamatta. Veerotshka ei vaatinut, että miehensä olisi ollut hänen seurastaan huvitettu, ei edes, että hän olisi puhellut hänen kanssaan, häntä vaan vaivasi ajatus olla miehelleen taakaksi. Pietari Vasiljitsh tapasi hänet kerran seisomassa pää seinään päin käännettynä. Kuten isänsä, jota hän monessa suhteessa muistutti, ei hänkään voinut muille näyttää kyyneleitään, vaan käänsi itkien kasvonsa piiloon, silloinkin kun oli yksin huoneessa… Pietari Vasiljitsh kulki hiljaa hänen ohitsensa, eikä antanut hänen vähääkään huomata, että hän ymmärsi, miksi Veerotshka oli kääntynyt seinään päin. Sen sijaan hän ei jättänyt Vjasovninia rauhaan. Tosin hän ei kertaakaan sanonut noita kiusottavia, hyödyttömiä ja itsetyytyväisiä sanoja: "johan minä sen sinulle aikaa sitten sanoin!" — noita sanoja, joiden tiedämme pääsevän parhaimpienkin ihmisten huulilta katkerimman säälin hetkellä. Mutta hän ahdisti Boris Andrejitshiä nuhteillaan, huomatessaan hänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä, vielä siihen määrin, että Boris Andrejitsh kerran juoksi Veerotshkan luo ja hätääntyneenä katseli häntä ja puheli hänen kanssaan hetken. Veerotshka loi häneen lempeän katseen ja vastasi niin rauhallisesti, että hän meni pois tuntien olevansa syvästi järkytetty Pietari Vasiljitshin nuhteesta, ja hyvillään ainoastaan siitä että Veerotshka ei mitään huomannut… Niin meni talvi menojaan.
Sellaiset suhteet eivät voi kauan jatkua: ne joko päättyvät eroon tai muuttuvat, harvoin parempaan päin…
Boris Andrejitsh ei muuttunut äreäksi eikä tylyksi, kuten on tavallista silloin, kun ihminen tuntee olevansa huonolla tolalla, ei hän myöskään käynyt pilkalliseksi eikä pisteliääksi, jommoiseksi usein viisaatkin ihmiset saattavat muuttua. Hän ei edes tullut miettiväiseksi, vaan hänen aivoihinsa hiipi yksi ainoa ajatus: mitä jos lähtisi johonkin, — tietysti vaan ajaksi.
"Matkustaa!" vakuutti hän noustessaan aamulla. "Matkustaa!" kuiskasi hän asettuessaan levolle illalla: siinä sanassa oli hänelle omituinen tenhovoima. Hän koetti ajatella huvimatkaa Sofia Kirillovnan luo, mutta tämän kaunopuheisuus ja hajamielisyys, hänen hymyilynsä ja liikkeensä tuntuivat liian tympeiltä. "On se toisellaista kuin Veerotshka!" ajatteli hän kuvitellen mielessään tuota koreilevaa leskeä, ja kuitenkaan ajatus lähteä Veerotshkan luota ei jättänyt häntä…
Lähestyvän kevään henkäys, — kevään joka kutsuu ja houkuttelee muuttolinnutkin merien takaa, kiehtoi hänet ja haihdutti viimeisetkin epäilykset hänen mielestään. Hän matkusti Pietariin jollekin muka tärkeälle ja kiireelliselle asialle, josta ei ollut aikaisemmin sanaakaan maininnut… Erotessaan Veerotshkasta hän yht'äkkiä tunsi sydämensä kuin pakahtuvan ja verta vuotavan: sääliksi kävi hiljaista, hyvää vaimoa, kyyneleet kiertyivät hänen silmistään ja kostuttivat Veerotshkan valkeaa otsaa, jota hänen huulensa koskettivat… "Pian, pian tulen takaisin, ja kirjoitan aivan ensi tilassa, — vakuutti hän, — sydänkäpyseni!" ja jätettyään hänet Pietari Vasiljitshin huostaan, istui rattaille, kiihtyneenä ja surullisena… Mutta hänen surunsa jäähtyi, kun hän näki ensimäisten pajupensaiden viehkeässä vehreydessään reunustavan maantietä kahden virstan matkalla hänen kodistaan; käsittämätön, melkein nuorekas riemu sai hänen sydämensä kiivaammin sykkimään; hänen rintansa kohosi, ja hän loi pyytävän katseensa kaukaisuuden siintoa kohti.
Ja hänen mieleensä muistui joskus kuulemansa runo, jossa sanotaan, ett'ei voi kytkeä saman vankkurin eteen ratsua ja arkaa peuraa…
Mutta mikä ratsu minä olen?
Veera jäi yksin; mutta, ensinnäkin, Pietari Vasiljitsh kävi usein häntä tervehtimässä, mutta vielä enemmän merkitsi se, että isä-vanhus päätti irtaantua rakkaasta komerostaan ja muuttaa joksikin ajaksi tyttärensä taloon. Mikäpä heidän oli kolmen asuessa: Heidän makunsa ja tapansa soveltuivat hyvin yhteen. Ja kuitenkaan he eivät unohtaneet Vjasovniniakaan, — kaukana siitä. Heitä viihdytti tieto, että hän on heihin näkymättömillä siteillä yhdistetty: he puhuivat alituisesti hänestä, hänen ymmärryksestään, hyvyydestään, sivistyneisyydestään ja hänen vaatimattomuudestaan. Boris Andrejitshia rakastettiin melkein vielä enemmän hänen poissa ollessaan. Ilma oli mitä ihanin; aika ei kiitänyt kuin siivillä lentäen: ei, päivät kuluivat rauhallisesti ja hilpeästi, kuin korkeat, valoisat pilvet taivaan sinisellä laella. Vjasovnin kirjoitti harvoin; hänen kirjeitään luettiin ja luettiin yhä uudestaan, suloisen mielialan vallitessa. Jokaisessa hän puhui pikaisesta palaamisestaan… Vihdoin eräänä päivänä, Pietari Vasiljitsh sai häneltä seuraavan kirjeen:
Rakas ystävä, parahin Pietari Vasiljitsh! Olen kauan ajatellut kuinka alkaisin tämän kirjeeni, mutta nyt katson parhaaksi sanoa suoraan sinulle, että lähden ulkomaille. Tämä sanoma, tiedän sen, kummastuttaa ja vieläpä suututtaa sinua: et olisi voinut tätä mitenkään odottaa, — oletkin oikeassa sanoessasi minua kevytmieliseksi ja irstaaksi mieheksi; en aio torjua tätä syytöstä luotani, päinvastoin, tunnen itsekin punastuvani. Mutta pyydän, kuuntele kuitenkin, mitä sanon. Ensiksikin, lähden aivan lyhyeksi ajaksi, sellaisessa seurassa ja niin edullisissa suhteissa, ett'et voi kuvaillakaan; mutta toiseksi, olen vahvasti vakuutettu siitä, että vielä viimeisen kerran hulluteltuani ja viimeisen kerran tyydytettyäni haluani nähdä ja kokea kaikkea, tulen oivalliseksi puolisoksi, perheenisäksi ja talonvanhukseksi, ja olen varma, että osaan oikein arvostella sitä ansaitsematonta armoa, jonka kohtalo on minulle suonut antaessaan minulle sellaisen puolison kuin Veera. Ole hyvä, kerro hänellekin nämä terveiseni, ja näytä hänelle tämä kirje. Itse en nyt kirjoita hänelle: minulla ei ole siihen uskallusta, — mutta kirjoitan varmasti Stettinistä, johon laiva juuri on matkalla; mutta siihen asti sano hänelle, että minä asetun hänen eteensä polvilleni ja nöyränä pyydän häntä suomaan anteeksi tyhmän ukkonsa kujeet. Tuntien hänen enkelimäisen luontonsa, olen vakuutettu siitä, että hän ei minua tuomitse. Mutta vannon koko maailman edessä, kolmen kuukauden perästä, viimeistään palaavani Vjasovniin; ja silloin ei mikään voima saa minua, ennen elämäni iltaa, riistetyksi irti kodistani. Hyvästi, tai paremmin sanoen — näkemiin aivan pian. Syleilen sinua ja suutelen Veerani käsiä. Kirjoitan Stettinistä, jonne voitte osoittaa kirjeet. Luotan sinuun ajatellessani kaikkia tämän maailman aavistamattomia sattumuksia ja kotoista isännyyttäni, turvaan sinuun kuin vahvaan muuriin.
Sinun —