Boris Vjasovninisi.
J.K. Käske syksyksi verhoomaan minun huoneeni seinät tapeteilla… kuuletko?… välttämättömästi.
Voi kuitenkin! Noiden kirjeessä mainittujen lupausten täyttämistä ei tarvinnut odottaa. Stettinistä, missä hänellä oli tarjolla uusia vaikutelmia ja puuhia, ei hän ehtinyt kirjoittaa Veerotshkalle; mutta Hamburgista hän lähetti hänelle kirjeen, jossa ilmoitti aikeestaan käydä — nähdäkseen muutamia teollisuuslaitoksia ja kuunnellakseen tarpeellisia luentoja — Parisissa. Sinne hän pyysi vast'edes lähettämään kirjeet osoitteella — poste restante. Vjasovnin saapui Parisiin aamulla ja jo samana päivänä kulki boulevardit päästä päähän. Kävi Tuileries'n puistossa, Rauhan torilla ja Palais Royal'issa, sitten kiivettyään Colonne Vendôme'iin meni hän hienona, aito parisilaiseksi puettuna päivällisille erääseen ensi luokan ravintolaan ja sieltä Chateaux de Fleurs'iin katsomaan kuinka parisilaiset osaavat tanssia "kankania". Itse tanssista Vjasovnin ei pitänyt, mutta sitä enemmän eräästä parisittaresta, joka otti osaa mainittuun tanssiin. Hän oli sirovartaloinen, hieman konkkanenäinen, vilkas ja tummasilmäinen nainen. Vjasovnin mieltyi häneen heti. Hän asettui tahallaan yhä useammin hänen lähelleen, vaihtoi hänen kanssaan ensin silmäyksiä, sitten hymyjä ja viimein sanoja… Puolen tunnin kuluttua parisitar jo käveli hänen käsipuolessaan ja sanoi hänelle — son petit nom: Julie, — ja viittasi siihen, ett'ei mikään maistuisi paremmalta kuin illallinen à la Maison d'or, dans un petit colinet particulier. Boris Andrejitshilla ei ollut ollenkaan nälkä, eikä illallinen mamseli Julie'n seurassa tuntunut häntä huvittavan. Mutta jos täällä on sellainen tapa, — ajatteli hän, niin olkoon menneeksi. — "Partons!" — puhui hän ääneensä, — mutta samassa joku polki häntä jalalle. Hän huudahti, kääntyi ympäri, ja näki edessään keski-ikäisen miehen, lyhyen ja hartevan, jolla oli yllään virkapuku ja leveät sotilaan housut. Hänen lakkinsa oli syvällä päässä melkein nenän varassa, jonka alta riippuivat harvat, värjätyt viikset. Hän levitteli karvaisilla käsillään leveitä housujaan ja asettui Vjasovninin eteen katsoen häntä tiukasti silmiin. Hänen keltaisten silmiensä ilme ja hänen sinertävät poskipäänsä tekivät törkeän, inhoittavan vaikutuksen.
— Te astuitte minun jalalleni? — sanoi Vjasovnin.
— Oui, moniesur.
— Mutta sellaisissa tapauksissa ihmiset pyytävät anteeksi.
— Mutta jospa en tahtoisi sopia teidän kanssanne, monsieur le
Moscovite?
Parisilaiset tuntevat heti venäläisen.
— Te, siis, halusitte minua solvaista? — kysyi Vjasovnin.
— Oui monsieur; teidän nenänne muoto ei minua miellytä.