— Fi le gros jaloux! — kuiskasi mamseli Julie, jolle tämä jalkaväen upseeri nähtävästi ei ollut ensikertainen tuttavuus.
— No siinä tapauksessa… — alkoi Vjasovnin, kuin epäröiden…
— Te tahdotte sanoa — tokaisi upseeri: — siinä tapauksessa täytyy taistella. Tietysti. Sepä hyvä. Kas tässä minun korttini.
— Ja tässä minun, — vastasi Vjasovnin: — yhä epäröiden ja, kuin unessa, sydämen levottomasti tykyttäessä, töhersi vastikään ostetulla, kellonperissä riippuvalla, kultapäisellä lyijykynällään visittikorttinsa reunaan sanat: Hotel des Trois Monarques. N:o 46.
Upseeri nyökkäsi, ilmoittaen lähettävänsä sekundatit m—r… m—r (hän nosti kortin oikean silmänsä kohdalle) Mr de Vjasovononinille — ja käänsi selkänsä Boris Andrejitshille, joka heti jätti Chateaux de Fleurs'in. Mamseli Julie koetti pidättää häntä, mutta hän katsoi häneen kylmästi. Parisitar erosi hänestä sangen vastahakoisesti, istui kauan yksin salin syrjässä ja näytti kuiskaavan jotain vihaiselle upseerille, joka yhä seisoi venyttäen käsillään taskujensa suita ja liikutteli viiksiään hymyilemättä…
Tultuaan kadulle, Vjasovnin ensimäisen kaasulyhdyn valossa luki toistamiseen ja tarkasti äsken saamansa kortin. Siinä olivat seuraavat sanat: Alexander Leboeuf, capitaine en secend av 83—me de ligne.
"Saa nähdä onko tästä jotain seurauksia?" ajatteli hän palatessaan hotelliin. "Tulenko todella taistelemaan? ja mistä syystä? ja toisena päivänä tultuani Parisiin! Mitä hullutuksia!" — Hän alkoi kirjeen Veerotshkalle, Pietari Vasiljitshille — mutta heti repi aljetut lehdet ja heitti ne pois. "Tyhmyyksiä! Komediaa!" toisti hän ja paneutui maata. Mutta hänen ajatuksensa saivat uuden käänteen, kun seuraavana aamuna hänen luokseen ilmestyi kaksi aivan monsieur Leboeufin näköistä herrasmiestä, vaikka nuorempia (kaikki ranskalaisia jalkaväen upseereja) ja ilmoitettuaan nimensä (toisen nimi oli m—r Lecoq, toisen m—r Pinochet — molemmat olivat luutnantteja "au 83-me de ligne"), suosittelivat itseään Boris Andrejitshille sekundanteiksi, jotka monsieur Leboeuf oli lähettänyt tarpeellisia toimenpiteitä varten, sillä hän ei missään tapauksessa suostuisi sovintoon. Vjasovnin puolestaan ilmoitti herroille upseereille olevansa aivan ensikertalainen Parisissa, eikä sanonut sentähden ehtineensä hankkia sekundanttia, ja oli pakoitettu pyytämään herroilta upseereilta neljän tunnin väliaikaa. Upseerit katsoivat toisiinsa epäröivän näköisinä ja kohauttelivat olkapäitään, mutta suostuivat kuitenkin lopulta ja nousivat lähteäkseen.
— Si monsieur le désire — sanoi herra Pinochet äkkiä pysähtyen oven eteen (hän oli näköjään liukaskielisempi kuin toverinsa ja oli saanut tehtäväkseen puhua asiat — monsieur Lecoq vaan myönteli ja myhäili). — Si monsieur le désire — toisti hän (Vjasovnin muisti monsieur Galase'n, moskovalaisen parturinsa, joka alkoi samaan tapaan): — voisimme suositella erästä rykmenttimme upseeria herra Barbichon'ia un garçon très divout. "joka ei kieltäisi palvelustaan à un gentleman" pelastaa häntä pulasta ja, tultuaan teidän sekundantiksenne, ottaa teidän etunne sydämenasiakseen — prenda à coeur vos intéréts.
Ensiksi Vjasovnin kummeksui sellaista ehdotusta, mutta kun muisti, että hänellä ei ole Parisissa tuttavia, kiitti kunniasta, ja sanoi odottavansa herra Barbichon'ia. — Eikä herra Barbichon kauan viipynyt. Tämä garçon très dévoué näytti olevan erittäin vilkas ja toimelias persoona. Ilmoitettuaan, että "cet animal de Leboeufn en fait jamais d'antres… c'est un Othello, monsieur, un véritable Othello" — hän kysyi Vjasovninilta: "n'est-ce pas, vous désirez que l'affaire soit sérieuse?" ja odottamatta vastausta huudahti: "c'est tout ce que je désirais savoir! Laissez-moi faire!" — Ja niin kävi kuin kävikin: sekundantti oli nopea toimissaan ja niin innokkaasti ajoi Vjasovninin asiaa, että noin neljän tunnin kuluttua Boris Andrejitsh poloinen, joka ei milloinkaan ollut kaksintaistellut jo seisoi keskellä Venesenskijn metsän aukeamaa miekka kädessä ja hihat ylös käärittyinä parin askeleen päässä uhkaavasta vastustajastaan. Aurinko valaisi kirkkaasti näytelmän. Vjasovnin ei osannut itselleen selvittää kuinka kaikki oli tapahtunut; hän vakuutteli lakkaamatta itsekseen: "Tämä on typerää!" Ja häntä iletti kaikki tämä aivankuin joku ruma leikki — ja sisäinen vastenmielisyyden hymy ei hävinnyt hänen sielustaan. Silmät vaan yhä tähystivät ranskalaisen matalaa otsaa, jolle valui musta, sileäksi kammattu tukka.
— Tout est prét — karahti sorahtava ääni: — allez! — sanoi toinen.