Herra Lebeufin kasvoista ei kuvastunut enää ilkeys, vaan petomainen vimma. Vjasovnin alkoi heiluttaa miekkaansa (Pinochet oli vakuuttanut että miekkailun taitamattomuus olisi tällä kertaa vaan eduksi: de grands avantages)… yht'äkkiä tapahtui jotain tavatonta. Jokin survasi, tömähti, välkähti — Vjasovnin tunsi oikeassa kylessään kuin kylmän, pitkän säilän… Hän yritti vetäistä sitä irti ja sanoa "ei saa!", mutta hän makasi jo seljällään; hänestä tuntui niin omituiselta, melkein naurettavalta: aivan kuin olisi koko ruumiista kiskottu hammasta… Sitten maa liukeni hänen allaan… Yksi ääni sanoi: "Tout c'est passée dans les règles, n'est-ce pas, messieurs?" — toinen vastasi: "Oh, parfaitement!" — ja kaikki ympärillä pakeni ja kaatui… Veerotshka! ehti Vjasovnin tuskissaan ajatella…
Pieni uskollinen sekundantti vei hänet des Trois Monarques-ravintolaan — mutta yöllä hän jo oli poissa. Vjasovnin oli lähtenyt sinne, mistä ei vielä kukaan matkamies ole takaisin palannut. Hän ei tullut tuntoihinsa ennen kuolemaansa, kahdesti hän vain ehti sopertaa: "Minä heti palajan… ei tämä mitään… nyt tulen kotiin maalle"… Venäläinen pappi, joka haettiin paikalle antoi tiedon tapahtumasta Venäjän lähettiläälle — ja parin päivän kuluttua tiesivät jo kaikki sanomalehdet kertoa "venäläisen matkustajan onnettomasta kohtalosta".
Vaikealta ja raskaalta tuntui Pietari Vasiljitshille ilmoittaa Veerotshkalle hänen miehensä kirjeen sisällys. Mutta kun hän sai tiedon Vjasovninin surmasta, niin hän kokonaan typertyi. Ensimmäisenä luki Mihiej Mihieivitsh uutisen sanomalehdestä ja yhdessä Onufrij Ilitshin kanssa, jonka seuraan hän taas oli tullut, kiirehti Pietari Vasiljitshin luokse. Hän huudahti jo eteisessä: "voitteko ajatella mikä onnettomuus"! Pietari Vasiljitsh ei pitkään aikaan osannut uskoa asiaa, mutta kun ei enää ollut mitään epäilyksen mahdollisuutta, niin hän koko päivän ajateltuaan läksi Veerotshkan luokse. Yksin ajatus siitä, että Boris Andrejitsh nyt makasi murhattuna ja raadeltuna, siihen määrin peloitti häntä, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Hän olisi tahtonut valmistaa Veerotshkaa kovaa sanomaa kestämään, mutta hänen voimansa pettivät — hän istahti ja kyynelten läpi jokelsi: — Hän on kuollut… kuollut.
Kului vuosi. Juuriltaan sortuneen puun rungosta versoo uusia vesoja, syvinkin haava paranee arvelle, elämä maksaa kuoleman velan, samoin kuin elämäkin saa korvauksen kuolemalta. — Veerotshkankin sydän vähitellen rauhoittui ja viihtyi.
Vjasovnin ei ollut niitä ihmisiä, joiden sijalle ei voisi astua toinen (ja onko ensinkään sellaisia ihmisiä?) ja Veerotshkakaan ei saattanut ainaisiksi ajoiksi pyhittää itseään yhdelle ainoalle tunteelle (ja onko ensinkään sellaisia tunteita?). Hän oli mennyt Vjasovninille vaimoksi ilman pakkoa, mutta myöskin ilman riemua, oli ollut hänelle uskollinen ja alistuvainen, mutta ei antautunut hänelle kokonaan, suri vilpittömästi, mutta ei järjettömästi… ja mihinpä siitä olisi ollutkaan? Pietari Vasiljitsh ei lakannut käymästä hänen luonaan; hän oli edelleenkin hänen paras ystävänsä, ja sentähden ei sovi ensinkään ihmetellä, että hän, kerran päästyään kahden kesken Veerotshkan kanssa katsoi häntä kasvoihin ja aivan rauhallisesti ehdoitti hänelle, että hän tulisi hänen vaimokseen… Veerotshka hymyili hänelle vastaukseksi ja ojensi hänelle kätensä.
Heidän elämänsä jatkui häiden jälkeen yhtä tyynesti kuin ennenkin: Siinä ei tapahtunut mitään muutosta. On jo kulunut kymmenen vuotta siitä ajasta. Ukko Barsukov asuu heidän luonaan eikä väisty mihinkään tyttärensä lapsien seurasta, — niitä on jo kolme: kaksi tyttöä ja yksi poika. Hän nuorenee vuosi vuodelta. Hän keskusteleekin heidän kanssaan, erittäinkin pienen tyttärenpoikansa, kiharatukkaisen ja mustasilmäisen Stepanin kanssa, joka on saanut nimensä hänen kunniakseen. Pieni veitikka tietää varsin hyvin olevansa vanhuksen lemmikki ja sentähden uskaltaa kiusoitella häntä, kun hän lakkaamatta entiseen tapaansa kulkee huoneessaan edestakaisin hokien: "brau, brau!" Tämä vekkuli pitää koko talon iloisella tuulella. Vjasovnin parka ei ole vielä tänäkään päivänä unohtunut. Pietari Vasiljitsh kunnioittaa hänen muistoansa, aina erittäin tuntehikkaasti lausuu hänen nimensä ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistaa huomauttaa: kas tästä vainaja piti, sellainen oli hänellä tapa. Pietari Vasiljitsh, hänen vaimonsa ja koko kotiväkensä elävät yksivakaista, tyyntä ja rauhallista elämää; he nauttivat onnestaan… siitä ainoasta, jonka elämä on ihmiselle valmistanut.
Jakov Pasynkov.
I.
Oli talvi Pietarissa, laskiaisviikon ensi päivä. Olin kutsuttu päivällisille erään entisen asuintoverini luo, joka nuorena oli tunkeillut erään kauniin neitosen ritariksi, ja joka jälkeenpäinkään ei ollut osoittautunut kainostelijaksi. Hän on nyt jo kuollut, niinkuin niin monet entisistä tovereistani. Paitsi minua olivat päivällisille luvanneet tulla Konstantin Aleksandrovitsh Asanov ja muuan kirjallinen kuuluisuus. Kirjallinen kuuluisuus antoi itseään odottaa, ja lähetti viimein kirjelipun, jossa ilmoitti lähettävänsä puolestaan erään pienen, vaalean herrasmiehen, tuollaisen ainaisen, kutsumattoman vieraan, joista Pietarissa ei milloinkaan ole puutetta.
Päivälliset kestivät kauan. Isäntä ei säästänyt viinejä, joten meidän päämme vähän tulistuivat. Kaikki, mitä kukin meistä salasi mielessään — ja kukapa ei salaisi jotain mielessään — tuli ilmi. Häveliäs, hillitty ilme katosi äkkiä isännän kasvoilta. Hänen silmänsä sädehtivät ilkeyttä, hävytön hymy lymysi huulien takana. Vaalea herra naureskeli töykeissä, älyttömissä hirnahduksissa. Mutta miten minua kummastutti Asanov. Hän oli näet aina pysynyt soveliaisuuden rajoissa, mutta nyt hän yht'äkkiä alkoi sivellä otsaansa, pöyhistellä ja kerskailla tuttavuuksistaan alinomaan muistuttaen milloin mistäkin sedästä, joka oli muka sangen tärkeä herra… Totisesti en tuntenut häntä samaksi mieheksi, hän teki meidät aivan ivansa esineeksi… melkeinpä ylenkatsoi meitä… Asanovin häijyys suututti minua.