— Kuulkaahan, — sanoin minä hänelle: — jos me olemme niin mitättömiä teidän mielestänne, niin menkää tuon kuuluisan setänne luokse. Mutta ehkä hän ei laske teitä luokseen?
Asanov ei vastannut mitään, vaan siveli yhä otsaansa.
— Mitä ihmisiä nämä ovat! — sanoi hän taaskin: eihän heillä edes ole minkäänlaista seurapiiriä, eiväthän he ole kenenkään hienon naisen tuttavia, mutta minulla on tässä (huudahti hän, sukkelasti kiskaisten povestaan paperitukon ja iski sitä kädellään) — koko käärö kirjeitä sellaiselta naikkoselta, jonka vertaista ette koko maailmasta löydä!
Isäntä ja vaalea herra eivät huomanneet Asanovin viimeisiä sanoja. He pitelivät toisiaan napista, ja puhelivat jotain, mutta minä heristin korviani.
Te kerskailitte joutavia, kuuluisan sedän herra veljenpoika! — sanoin minä lähestyen Asanovia: — teillä ei ole mitään kirjeitä.
— Niinkö luulette? — vastasi hän katsellen minua vinosti: — mutta mitä tämä sitten on? - Hän aukasi kirjekäärön ja näytti minulle kymmenkunnan kirjettä, jotka olivat osoitetut hänen nimelleen… "Tuttu käsiala!" arvelin minä…
Minä tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni… minun itserakkauteni kärsii suuresti… Kenen mieli tekisi tunnustaa epäjaloja tekojaan todeksi?… Mutta minkä sille taidan: Tiesinhän jo alkaissani tätä kertomusta, että saisin punastua korvia myöten. Ja niin, tuska sydämessäni, täytyy minun tunnustaa, että…
Niin, näettekös, asia oli seuraava: Minä käytin hyväkseni Asanovin päihtynyttä tilaa. Kun hän näet heitti kirjeen pöydälle, joka läikkyi shampanjasta (itsekin tunsin, että päässäni humisi) livahti yksi kirjeistä minun ohitseni…
Sydäntäni kouristi!… Oi voi! itse olin rakastunut neitoseen, joka oli nuo kirjeet Asanoville lähettänyt, enkä saattanut päästä ajatuksesta, että hän rakastaa Asanovia. Koko kirje, joka oli ranskaksi kirjoitettu huokui hellyyttä ja antautumista…
"Rakas ystäväni Konstantin!" niin se alkoi… mutta päättyi sanoilla "olkaa vastedes varovaisempi, mutta minä en ole kenenkään, paitsi teidän omanne".