Ja Pietari Vasiljitsh täytti piippunsa.
— No, katsotaanhan, Boris Andrejitsh. Kyllä morsian löydetään.
— Hyvä, — jatkoi Boris Andrejitsh, — mutta kuulkaahan, miksi te oikeastaan tahdotte naittaa minut?
— Vaan siksi, että, katsellessani teitä, tuntuu minusta mahdottomalta, että teillä ei ole mitään tekemistä.
Boris Andrejitsh hymyili.
— Minusta päinvastoin, on tähän saakka tuntunut, että olen tässä mestarina.
— Älkää käsittäkö minua niin, — sanoi Pietari Vasiljitsh ja käänsi keskustelun toisaalle.
Parin päivän kuluttua Pietari Vasiljitsh jälleen ilmestyi naapurinsa luokse, mutta ei enää tavallisessa palttoo-pahasessaan, vaan korpinmustassa pitkässä takissa, jossa oli hienot napit ja runsaat hihat. Pietari Vasiljitshin viikset näyttivät miltei mustilta voiteesta, mutta hiukset olivat edessä taitavasti korkealle silatut, kahdelle makkaralle, jotka välkkyivät pomadasta. Iso samettikravatti, jossa oli silkkinen nauharuusu oli tiukasti kiinnitetty Pietari Vasiljitshin kaulan ympärille tehden sen juhlallisen liikkumattomaksi ja luoden pyhäisen leiman koko yläruumiille.
— Mitä merkitsee tämä juhlapuku? — kysyi Boris Andrejitsh.
— Tämä juhlapuku merkitsee sitä, — vastasi Pietari Vasiljitsh laskeutuessaan rattailta paljoa ketterämmin kuin tavallisesti: — että käskette valjastamaan hevosen. Me lähdemme.