Minä juoksin kiireesti notkuvia portaita, menin pimeään, pieneen huoneeseen — ja sydämeni oli pakahtua… Kapealla vuoteella, viitan alla kuolon kalpeana makasi Pasynkov ja ojensi minulle paljaan, laihan kätensä. Minä heittäydyin hänen luoksensa ja syleilin häntä liikutettuna.
— Jaska! — huudahdin minä vihdoin, — mikä sinun on.
— Ei juuri mikään, — vastasi hän heikolla äänellä: — olen vaan hiukan sairas. Kuinka sinä olet tänne joutunut?
Minä istuin tuolille Pasynkovin vuoteen viereen ja laskematta hänen kättään käsistäni aloin katsella häntä kasvoihin. Minä tunsin nuo rakkaat piirteet: hänen silmiensä säteilyn, hänen hymyilynsä, tuon alati muuttumattoman; mutta minkä näköiseksi oli sairaus hänet muuttanut?
Hän huomasi minkä vaikutuksen vallassa olin.
— En ole kolmeen päivään ajanut partaani, — sanoi hän — ja vielä lisäksi en ole kammannut päätäni, mutta muuten minä… sehän ei ole mitään.
— Sano minulle, ole hyvä, Jaska, — aloin minä — onko totta mitä
Elisey on minulle sanonut… Oletko sinä haavoitettu?
— Niin, katsos, koko juttu on se, — sanoi hän — kerron sinulle tuonnempana kaikki. Juuri niin, olen haavoitettu ja voitko ajatella, millä? Nuolella.
— Nuolellako?
— Niin nuolella, mutta ei tarumaisella, ei Amorin nuolella, vaan oikealla nuolella, joka on tehty joustavasta puusta ja päättyy terään, taitavasti tehtyyn kärkeen… Sellainen nuoli tekee sangen epämiellyttävän vaikutuksen, erittäinkin jos se sattuu keuhkoihin.