Elisey vaan heilautti kättään ja käänsi selkänsä.
Lähetettyäni pois kyytimieheni läksin katsomaan nukkuiko Pasynkov. Ovessa kohtasin pitkän, paksun miehen, joka oli juovuksissa. Hänen rokonarpiset ja pulleat kasvonsa ilmaisivat laiskuutta — eikä mitään sen enempää; hänen pienet silmänsä katsoa tirrittivät, huulet kiilsivät kuin unen jälkeen.
— Sallikaa minun kysyä, — sanoin hänelle oletteko te tohtori.
Paksu mies katsoi minuun vaivalloisesti rypistäen velttoa otsaansa ikäänkuin paremmin nähdäkseen.
— Aivan niin, — vastasi hän vihdoin.
— Saanko vaivata teitä, herra tohtori, tulemaan minun kanssani tänne huoneeseen. Jakov Pasynkov tietääkseni nyt nukkuu. Minä olen hänen ystävänsä ja haluaisin puhua teidän kansanne hänen sairaudestaan, joka minua suuresti huolestuttaa.
— Sepä hyvä, — vastasi tohtori, sellainen ilme kasvoissaan, kuin olisi tahtonut sanoa: "sinullapa vasta on halu puhua; menenhän pitemmittä puheitta" ja seurasi minua.
— Sanokaa, olkaa hyvä, — sanoin minä niinpian kuin olin istunut tuolille: — onko ystäväni tila vaarallinen? Mikä on teidän käsityksenne?
— Kyllä, — vastasi paksu mies rauhallisesti.
— Onko hyvinkin vaarallinen?