— Sinä sait tietää minulta tuon kaiken, onneton! — huudahdin: — ja sinä tarjouduit menemään hänen luoksensa silloin!
— Niin, — puhui Pasynkov taas: — sitä selvitystä hänen kanssaan… en milloinkaan unohda. Kas silloin sain tietää, silloin ymmärsin, mitä merkitsee tuo mielisanani: Resignation. Yhä edelleenkin hän oli minun unelmani, minun ihanteeni… Säälin sitä, joka elää ilman ihannetta!
Katsoin Pasynkoviin: hänen silmänsä harhailivat kauaksi etäisyyteen, niistä sädehti sairasta kaihomielisyyttä.
— Rakastin häntä, — jatkoi hän: — rakastin hänen tyyntä, rehellistä, saavuttamatonta, lahjomatonta olentoaan. Kun hän oli lähtenyt, olin aivan menehtyä surusta… Sen jälkeen en ole ketään rakastanut…
Ja yht'äkkiä hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi hiljaa itkeä.
Hypähdin paikaltani, kumarruin hänen puoleensa ja aloin häntä lohduttaa…
— Ei se tee mitään, sanoi hän pudistaen päätään: — niin se on; tuntui hieman katkeralta ja säälitti… itseäni… Mutta ei se tee mitään. Nuo runot sen tekivät. Luehan muita, iloisempia.
Otin Lermontovin, rupesin nopeasti kääntelemään lehtiä; mutta aivan kuin uhalla löysin vaan sellaisia runoja, jotka uudestaan olisivat voineet saada Pasynkovin tunteet kuohuksiin. Vihdoin luin hänelle "Terekin lahjat" — nimisen runon.
— Onpa se koko koreata sanahelinää! — sanoi ystävä raukkani hieman arvostelevasti: — vaikka siinä on hyviäkin paikkoja. Olenpa itsekin, tiedätkö mitä, yritellyt runoilla ja aloin kerran runon: "Elämän pikari" — mutta se jäi kesken! Meidän asiamme, veliseni, on olla runouden nauttijoita, mutta ei sen tuottajia… Mutta olenpa väsynyt; olisiko vähän nukahtaa, mitä arvelet? Uni, se on sentään ihana, eikö totta! Elämämme on unta, ja sen paras osa taas unta.
— Entä runous? — huomautin.