— Runouskin on unta, vaikka paratiisimaista.
Pasynkovin silmät sulkeutuivat.
Jäin hetkeksi seisomaan hänen vuoteensa viereen. En luullut hänen nukahtavan, mutta hänen hengityksensä kävi tasaisemmaksi ja pitemmäksi. Hiivin varpaillani pois, menin omaan huoneeseeni ja asetuin makaamaan sohvalle. Kauan ajattelin, mitä Pasynkov oli minulle sanonut, mieleeni muistui monta asiaa, olin ihmeissäni, kunnes uni voitti ajatukseni ja minä nukuin…
Joku tuuppasi minua, katsoin ja edessäni seisoi Elisey.
— Olkaa hyvä, herran luo, — sanoi hän.
Nousin heti paikaltani.
— Mikä hänen on?
— Hourailee.
— Houraileeko? Eihän hän ole äsken houraillut?
— Ei, viime yönäkin hän houraili, mutta nyt se tuntuu kamalammalta.