Menin Pasynkovin huoneeseen. Hän ei maannut, vaan istui vuoteessa painuneena aivan etukumaraan, liikutteli hieman käsiään, hymyili ja puhui yhä samalla, heikolla äänellä. Hänen silmänsä harhailivat levottomina. Lattialle asetetun yölampun surullinen valo kuumoitti liikkumattomana pilkkuna katosta; ja siinä puolihämärässä Pasynkovin kasvot näyttivät entistäänkin kalpeammilta.
Minä menin hänen luoksensa, mainitsin hänen nimensä — hän ei vastannut. Aloin tarkemmin kuunnella hänen leperrystään: hän houraili Siperiasta ja sen metsistä. Toisinaan oli hänen houreissaan jotain ajatusta.
"Millaisia metsiä! — kuiskaili hän: — aivan taivaaseen saakka. Miten paljon niissä on huurretta! Hopeaa… Lunta, kinoksittain… Kas, kuinka pieniä jälkiä… tästä on jänis juossut ja tuosta kärppä… Ei, isähän siitä on juossut, minun papereitani kuljetellut. Tuolla hän… tuolla! Täytyy mennä; kuu valaisee. Täytyy mennä papereita etsimään… Mutta! Kukkanen, ruusunhohtoinen. — Siellä on Sofia… Kas kuinka tiu'ut helisevät, ja pakkanen paukkuu… Ah, ei; tyhmät tilhit pensaissa hyppelevät, piipertävät… Kylmä on… Mutta, kas Asanov… Ah niin, tykki se onkin — vaskinen tykki viheriällä telalla. Kas, miksi se niin miellytti. Tähtikö lensi? Ei, nuoli se olikin… Ah, niin nopeasti, ja suoraan minun sydämeeni!… Kuka sen ampui? Sinäkö, Sonetshka?"
Hän nyökytti päätään ja puheli järjettömiä asioita. Minä vilkaisin Eliseyhyn, hän seisoi kädet selän takana katsellen säälivästi herraansa.
— Ah, veli, oletko sinä antautunut käytännön mieheksi?, — kysyi hän niin selvästi ja katsoi minuun niin tietoisesti, että olisin melkein vastannut, ellei hän olisi oitis jatkanut? — Mutta minä, veljeni, kuule, minusta ei tullut käytännön miestä. Olen syntynyt kulkijaksi, uneksijaksi. Unelmat, unelmat!… Sabakevitshin talonpoika — siinä unelma. Oh!…
Pasynkov houraili melkein aamuun saakka. Vihdoin hän vähitellen rauhoittui, laskeutui päänalaisen varaan, uinailevaan tilaan. Minä palasin huoneeseeni. Rasittavan yön raukaisemana, nukahdin sikeästi.
Elisey herätti minut taaskin.
— Ah, herraseni, — puhui hän vapisevalla äänellä, — minusta näyttää, että herra kuolee…
Minä kiiruhdin Pasynkovin luo. Hän makasi liikkumattomana. Alkavan päivän koitteessa hän näytti kuolleelta. Hän tunsi minut.
— Hyvästi, — kuiskasi hän, — sano terveiseni hänelle, minä kuolen.