— Jaska! — huudahdin minä: — elä joutavia, sinä jäät elämään…
— En, miksi! Kuolen… Katso, etkö muista… (Hän osoitti rintaansa)…
— Mikä tuo on? — alkoi hän uudestaan: — katso: meri… kultainen ääretön ulappa, ja tuolla saaret päivän sinessä häämöittävät, tuolla marmorihohteisia temppeleitä, palmuja, auteretta…
Hän vaikeni… oikasihe…
Puolen tunnin kuluttua hän kuoli. Elisey hervahti polvilleen hänen jalkojensa luo ja itki. Minä suljin hänen silmänsä.
Hänen kaulallaan riippui pieni silkkikämmen mustassa nauhassa. Minä otin sen itselleni.
Kolmantena päivänä hänet haudattiin… Jalo sydän kätkettiin ainaiseksi maan poveen! Minä itse heitin ensimäisen kourallisen multaa hänen arkulleen.
III.
Oli kulunut vielä puoli vuotta. Matkustin asioilleni Moskovaan. Asetuin erääseen hyvään matkustaja-asuntoon. Kerran kävellessäni käytävässä vilkaisin mustaan tauluun, ja olin huudahtaa hämmästyksestä, kun matkustajien nimien joukossa oli Sofia Nikolajevna Asanova. Viime aikoina olin kuullut jos mitäkin epäedullista hänen miehestään. Kerrottiin, että hän oli viinaan-menevä, kortinpelaaja, riitelijä ja yleensä huonontapainen. Mutta hänen puolisostaan ei kuulunut muuta kuin hyvää… Sekavin tuntein palasin huoneeseeni. Oli kuin jo ammoin asettunut kiihko olisi uudestaan syttynyt sydämessäni ja saanut sen levottomasti sykähtelemään. Päätin mennä Sofia Nikolajevnaa tapaamaan. "Kuinka pitkä aika onkaan kulunut siitä, kun viimeksi tavattiin", ajattelin: "tiettävästi hän jo on unhoittanut kaiken, mikä silloin oli välillämme."
Lähetin hänen luokseen Eliseyn, jonka olin Pasynkovin kuoltua ottanut palvelijakseni. Annoin hänelle käyntikorttini ja käskin kysymään, oliko Sofia Nikolajevna kotona ja voisiko saada häntä tavata. Elisey palasi pian ilmoittaen, että Sofia Nikolajevna on kotona ja ottaa vastaan.