Läksin hänen luoksensa. Tullessani hän seisoi keskellä huonetta hyvästellen jonkun pitkän, kookkaan herran kanssa. "Kuten tahdotte, — puheli herra puuromaisella, räikeällä äänellä: — hän ei ole vahingoton ihminen, sillä hän on hyödytön ihminen, ja jokainen hyödytön ihminen on järjestyneelle yhteiskunnalle vahingollinen, vahingollinen, vahingollinen!"
Tämän sanottuaan pitkä herra poistui. Sofia Nikolajevna kävi minua tervehtimään.
— Kuinka pitkä aika jo onkaan viime tapaamisestamme! — sanoi hän.
— Istukaa, olkaa hyvä.
Me istuuduimme. Katsoin häneen… Nähdä kauan erossa oltua armaat, ehkä rakkaat kasvot, tuntea tai olla tuntematta ne, ikäänkuin entisten, vielä unhoitukselta säästyneiden piirteiden takaa — astuisi esiin toinen, vaikka samallainen, mutta vieras olento; hetkeksi, melkein kuin vasten tahtoaan havaita ajan leimaamia jälkiä — sehän on varsin surullista. "Varmaan minäkin olen muuttunut", ajattelee silloin jokainen itsekseen…
Muuten Sofia Nikolajevna ei ollut juuri vanhentunut; kun näin hänet viimein oli hän 16:lla, mutta siitä oli nyt kulunut yhdeksän vuotta. Hänen kasvonpiirteensä olivat käyneet säännöllisemmiksi ja ankarammiksi. Kuten ennenkin niistä kuvastui tunteiden vilpittömyyttä ja lujuutta. Mutta entisen rauhan asemasta puhui niistä salainen tuska ja levottomuus. Hänen katseensa oli syventynyt ja tummunut. Hän oli tullut äiti-vainajansa näköiseksi…
Sofia Nikolajevna alkoi keskustelun.
— Olemme molemmat muuttuneet, — sanoi hän. — Missä olette koko tämän ajan olleet?
— Olen kulkenut siellä täällä — vastasin minä. — Mutta tekö olette eläneet yhä siellä maalla?
— Enimmäkseen maalla. Nytkään en ole täällä kuin läpimatkalla.
— Kuinka vanhempanne jaksavat?