— Äitini on kuollut, mutta isäni on yhä vielä Pietarissa, veli on palveluksessa; Varja asuu heidän luonaan.
— Entä puolisonne?
— Miehenikö? — alkoi hän kiihtyneellä äänellä: — hän on nyt Etelä-Venäjällä, markkinoilla. Kuten tiedätte on hän aina rakastanut hevosia; hän on perustanut hevostarhan… sitä varten hän nytkin ostelee hevosia.
Samassa astui huoneeseen kahdeksanvuotias tyttönen, jolla oli kiinalainen tukankuosi ja terävät, vilkkaat kasvot suurine tummanharmaine silmineen.
— Kas tässä, esittelen teille tyttäreni, — sanoi Sofia Nikolajevna koskettaen tyttösen pyöreätä leukaa sormellaan: — ei mitenkään tahtonut jäädä kotiin — vaan pyyteli päästä mukaani.
Tyttönen lähetteli minuun nopeita silmäyksiä ja rypisti hieman kulmakarvojaan.
— Hän on aika reipas, — jatkoi Sofia Nikolajevna: — ei mitään pelkää. Hyvin hän menestyy koulussa. Minun täytyy häntä aivan kehua.
— Comment se nomme monsieur? — kysyi tyttö puoliääneen, kumartuen äidin puoleen.
Sofia Nikolajevna mainitsi minun nimeni. Tyttö taas vilkasi minuun.
— Mikä teidän nimenne on? — kysyin häneltä.