— Nimeni on Lydia, — vastasi tyttö katsoen minua rohkeasti silmiin.
— Teitä varmaankin hemmotellaan, — huomautin minä.
— Kuka minua hemmoittelee?
— Kukako? luulen, että kaikki alkaen teidän vanhemmistanne. (Tyttö katsoi vaieten äitiinsä). Kuvailen, että Konstantin Aleksandrovitsh, — jatkoin minä…
— Niin, niin — puuttui puheeseen Sofia Nikolajevna, sillä välin kun tyttö yhä herkeämättä katsoi äitiinsä, — mieheni, tietysti… kovin rakastaa lapsia…
Omituinen ilme välähti Lydian älykkäissä kasvoissa. Hänen huulensa värähtivät ylpeästi; hän painoi silmänsä alas.
— Sanokaa, — kiirehti Sofia Nikolajevna: — oletteko täällä asioillanne.
— Asioilla, niinpä kyllä… Niinkö tekin?
— Asioilla minäkin… Mieheni poissa ollessa, sen arvaatte, ei ole hauska niillä kulkea.
— Quoi, mon Eapost?