— Non — rien… Je te disoi opris.
Sofia Nikolajevna hymähti ja kohautti olkapäätään.
Me vaikenimme molemmat, mutta Lydia laski merkitsevästi kädet ristiin rinnalle.
— Sanokaa, olkaa niin hyvä, — alkoi taas Sofia Nikolajevna: — eikö teillä ollut ystäviä… mikä hänen nimensä olikaan? hänellä oli niin hyvät kasvot… hän aina luki runoja; hän oli innostuksen mies…
— Tarkoitatteko Pasynkovia?
— Niin juuri Pasynkovia, missä hän nyt on?
— Hän on kuollut?
— Kuollut? — toisti Sofia Nikolajevna: — sepä surullista!…
— Olenko nähnyt hänet — kysyi tyttö hätäisesti.
— Et ole, Lydia. Kuinka surullista! — toisti Sofia Nikolajevna.