— Te surkuttelette häntä… — aloin minä: — mitä, jos tuntisitte hänet niin kuin minä?… Mutta sallikaa minun kysyä: Miksi rupesitte puhumaan juuri hänestä?
— Niin, en tosiaankaan tiedä… — (Sofia Nikolajevna loi silmänsä alas.) — Lydia, — lisäsi hän: — mene hoitajasi luo.
— Kutsutko minua sitten, kun saan tulla? — kysyi tyttö.
— Kutsun.
Tyttö meni. Sofia Nikolajevna kääntyi minuun päin.
— Olkaa niin hyvä, ja kertokaa minulle kaikki, mitä tiedätte
Pasynkovista.
Minä aloin kertoa. Kuvasin lyhyin lausein ystäväni elämää, koetin, mikäli mahdollista, luoda kuvan hänen sielustaan, kerroin viimeisen kohtauksemme, hänen kuolemansa.
— Kas, sellainen ihminen hän oli, — huudahdin minä päästyäni loppuun: — hän poistui luotamme huomaamattomana, melkein unhotettuna! Mutta sehän ei ole vielä mikään onnettomuus. Mitä merkitsee ihmisten huomio ja kiitos? Minua vaan surettaa ja loukkaa se, että niin rakastavan ja hellän ihmisen täytyy kuolla kokematta keskinäisen rakkauden onnea, saamatta herättää vastakaikua yhdenkään hänen rakkauttaan ansaitsevan naisen sydämessä!… Olkoon niin, että moni mies jää siitä onnesta osattomaksi: he eivät ansaitsekaan sitä; mutta Pasynkov!… Ja toisaalta, enkö ole tavannut aikanamme tuhansia, joita ei missään suhteessa voi verrata häneen, mutta jotka ovat saaneet kokea lemmen onnea? Eikö tule väkisinkin ajatelleeksi, että eräät puutteet ihmisessä? — itsetyytyväisyys esimerkiksi, tahi kevytmielisyys — ovat välttämättömiä naisen rakkauden herättäjiä? Vai pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, mikäli sitä on tässä matoisessa maailmassa, kuin jotain sen olemukselle outoa ja peloittavaa?
Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun herkeämättä katsellen minua ankarilla, tutkivilla silmillään, liikuttamatta huuliaan. Hänen silmäripsensä vaan toisinaan räpyttivät.
— Miksi luulette, ettei ystäväänne kukaan nainen rakastanut?