— Siksi, että tiedän sen, tiedän varmaan. Sofia Nikolajevna näytti aikovan jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Hän näytti taistelevan itsensä kanssa.
— Te erehdytte, — puhui hän vihdoin: — minä tunnen naisen, joka suuresti rakasti teidän ystäväänne, hän rakastaa ja muistaa häntä vieläkin… ja tieto hänen kuolemastaan on syvästi koskeva häneen.
— Kuka hän on? — sallikaa minun saada tietää se.
— Minun sisareni, Varja.
— Varvara Nikolajevna! — huudahdin minä hämmästyneenä.
— Niin.
— Kuinka? Varvara Nikolajevna? — toistin minä: — hänkö?…
— Puhun loppuun teidän ajatuksenne, — jatkoi Sofia Nikolajevna: — tuo kalsea, välinpitämätön, laimea neitonenko rakasti teidän ystäväänne: sentähden hän ei ole mennyt naimisiin, eikä mene. Tähän päivään asti minä yksin olen tiennyt tämän. Varja olisi mieluummin kuollut kuin ilmaissut salaisuutensa. Meidän perheessämme on opittu vaikenemaan ja kärsimään.
Katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaan, tahtomattani tutkistellen hänen viime sanojensa katkeraa merkitystä.
— Te olette lyöneet minut hämmästyksellä, — sain viimein sanotuksi. — Mutta tiedättekö, Sofia Nikolajevna, jospa en pelkäisi herättää teissä epämieluisia muistoja, voisin minäkin hämmästyttää teitä…