Hän kumartui Kolibria vasten, vaan tämä vetäytyi verkalleen taaksepäin ja nousi paikaltaan kuin kyykäärme, jonka päälle on astuttu tiheässä ruohossa metsässä. Luutnantti katsoi häntä tarkasti silmiin. — "Hän on äkäinen!" sanoi hän… "No, jos tahdot, ja Jumala olkoon kanssasi!"
Kolibri näytti hetkiseksi vajonneen unelmiin, sitten päätti hän taas lähestyä luutnanttia, kun kolme kumisevaa lyöntiä kaikui läpi rakennuksen. Kolibri nousi äkkiä istuiltaan. — "Tänään ei, huomenna, niin tule huomenna", sanoi hän väkinäisellä hymyllä.
"Mihin aikaan?"
"Kello seitsemän iltapäivällä".
"Hyvä, vaan huomenna sinun täytyy kertoa minulle, miksi olet kätkenyt itsesi minulta niin kauan".
"Niin, niin — loppu huomenna, upseerini!"
"Pysy sanassasi siis! Minä tuon mukanani pienen kauniin lahjan sinulle myös".
"Ei koskaan!" sanoi hän ja polki jalkaansa laattiaan. "Tämä — ja se — ja se" (hän osoitti sormellaan vaatteitaan, koristuksiaan, kaikkea mikä ympäröitsi häntä) — "se minun. Lahjoja — ei koskaan!"
"Älä suutu, neitiseni. Minä en pakoita ketään. Täytyy siis erota!
Hyvästi, pikku hempukkani … ja suudelma?"
Kolibri juoksi kepeänä ja notkeana häntä vastaan ja heitti käsivartensa nuoren luutnantin kaulan ympäri sekä antoi hänelle suudelman, joka häneen teki saman vaikutuksen kuin jos lintu olisi noukallaan iskenyt häntä vasten suuta. Hän tahtoi nyt vuorostaan taas suudella häntä, vaan Kolibri luikahti sukkelasti pois ja pakeni pienen sohvan taakse.