Luutnantti oli, niinkuin sanotaan, aivan sokaistu; hänen päätänsä huimasi. Kaikki oli hänelle niin uutta: tämä myskinhaju, nämä kummalliset laulut, nämä selvällä päivällä sytytetyt kynttilät, vaniljasorbeti ja ennen kaikkia tuo Kolibri, joka tuli häntä lähemmäksi ja aina lähemmäksi, tämä silkinhienoinen, kiiltävä tukka ja nämä yhä niin surulliset kasvot. — "Hän on russalka" [juutalainen ilkeäsisuinen aallotar tahi metsän impi slavilaisessa jumalais-tarustossa], sanoi hän itsekseen, tuntien omituista mielipahaa. — "Sydänkäpyseni … sano minulle … kuinka mielesi teki kutsua minut luoksesi tänään?"
"Sinä olet nuori, kaunis poika, semmoisesta minä pidän!"
"Ah, ah! mitä Emilia on siitä sanova? Hän tulee, hän on tänään aamulla kirjoittanut minulle siitä".
"Ei sanaakaan Emilialle … hän tappaisi minut".
Luutnantti purskahti nauruun. "Pidättekö häntä niin ilkeänä?"
Kolibri pudisti päätään. — "Ei pahat ihmiset yksistään tapa… Ei sanaa rouva Fritschelle myöskään".
Hän kosketti samalla luutnantin otsaa sormensa päällä. —
"Ymmärrättekö, upseeri?"
Luutnantti rypisti kulmiansa. — "Hyvä, hyvä, olen säilyttävä salaisuutesi, mutta palkinnoksi siitä sinun täytyy antaa minulle suudelma".
"Ei … sitten, kun menet…"
"Heti!"