"Vartokaa, tahdotteko konstantinopelilaista konfektea? sorbetia?" kysyi hän.
Kolibri nousi äkkiä istuiltaan, meni pienen kaapin luo, aukasi sen ja otti siitä pienen kullatun maljan, joka oli peitetty kappaleella punaista, terästähdillä koristettua vaatetta, hopealusikan, vedellä täytetyn tahotun kristallikaraffin ja samankaltaisen lasin. — "Ottakaa sorbetia, hyvä herra, kovin hyvää; ja minä laulan. Tahdotteko?"
Hän tarttui kitaraan.
"Laulaisitteko?" kysyi luutnantti ja vei lusikallisen todellakin oivallista sorbetia suuhunsa.
Kolibri tarttui paksuun tukkaansa molemmilla käsillään ja heitti sen taaksepäin, kallisti päätään sivullepäin ja näpähytti muutamia ääniä kitarasta, tarkasti katsellen hyppysiään ja kitaran vastinlautaa. Sen jälkeen alkoi hän laulaa suloisella äänellä, ja paljoa voimakkaammin kuin olisi odottanut niin heikolta olennolta; mutta luutnantista oli hänen laulunsa kummallinen. — "Miten naukuu tuo kissanpoika!" sanoi hän itsekseen.
Hän lauloi surullista laulua; se ei ollut venäjän eikä saksan kielellä, vaan Jergunoville aivan tuntemattomalla kielellä. Niinkuin hän myöhemmin kertoi, sekoittui alinomaa kummallisia kurkku-ääniä hänen lauluunsa, ja lopussa lauloi hän hiljaa sanat "sintsimar, sintamar" tahi jotakin semmoista. Sen perästä nojasi hän päätään vasten kättä, päästi huokauksen ja asetti kitaran polvilleen.
"No, tahdotteko vielä kuulla enemmän?" kysyi hän.
"Tahdon, minä pyydän sitä", vastasi luutnantti; — "mutta miksi aina niin surullinen katsanto? Ettekö tahdo vähän sorbetia?"
"En, ottakaa itse. Nyt tulee jotakin iloisempaa".
Hän lauloi sen jälestä muutaman laulun tanssinuotilla, mutta samalla käsittämättömällä kielellä ja niinkuin ennen kurkku-ääniä siihen sekoittaen. Hänen ruuniset sormensa riensivät oikein kuin pienet hämähäkit kielien ylitse; ja hän lopetti laulun korkealla äänellä huutaen sanan "hussa", ja kiivaasti ja useampia kertoja pieksäen pöytää pienellä nyrkillään. Hänen silmissänsä loisti raivoisa tuli.