Ennen päivällistä meni luutnantti puodistoon ja osti sieltä viimein kovan tinkimisen perästä pienen kultaristin mustassa samettinauhassa. —- "Vakuuttakoon vaan, ett'ei hän tahdo vastaanottaa lahjoja; kyllä tiedetään, mimmoista se on. Jos hänessä todellakin on niin omaa etua katsomaton sielu, niin varmaan ei Emilia ole kieltävä".
Kellon kuutta käydessä iltapäivällä ajoi luutnantti partansa erinomaisella huolella, tuotti luokseen peruukkimaakarin lähistöstä, saadakseen tukkansa oikein hyvin käheröityksi ja voidelluksi, jonka tehtävän tämä hyvin tunnollisesti suoritti, säälimättä asianomaisten virkakuulutuksia, joista hän teki hius-paperruksia. Sen jälkeen pukeutui luutnantti uusimpaan univormuunsa, otti uudet, vielä käyttämättömät hansikkaat käteensä ja läksi kotoaan, ensin ripsutettuaan tarpeeksi hajuvettä päällensä. Jos hän tänään oli suuremmalla huolella pukeutunut kuin ennen, "Zuckerpüppcheniänsä" tervehtimään mennessään, niin se ei tapahtunut siitä syystä, että Kolibri enemmän häntä miellytti; mutta hänessä löytyi jotakin, joka yksin kiihoitti luutnanttimmekin jäykkää kuvas-aistia.
Hänen astuessaan huoneesen tuli rouva Fritsche häntä vastaan niinkuin ainakin, ja ikäänkuin olisivat keskenään päättäneet valhetella toisilleen, ilmoitti rouva hänelle että Emilia oli mennyt ulos muutamiksi hetkiksi, vaan pyysi häntä odottamaan. Luutnantti nyykytti suostuvansa ja istuutui muutamalle tuolille. Rouva Fritsche hymyili taas, se on, näytti pitkiä, keltaisia hampaitaan ja lähti ulos, tällä kertaa tarjoamatta suklaatia.
Tuskin oli hän poistunut, ennenkuin luutnantti käänsi silmänsä tuohon salaperäiseen oveen. Se pysyi suljettuna. Kaksi kertaa koputti hän siihen, ilmoittaakseen tuloaan; ovi ei au'ennut. Hän pidätti hengitystään ja kuunteli: ei mitään, ei vähintäkään ääntä; olisi voinut luulla kuolon korjanneen kaiken hänen ympärillään. Luutnantti nousi tuolilta, hiipi taas varpaillaan ovelle, haki hapuillen ovensäppiä ja, kun ei sitä löytänyt, tyrkkäsi hän ovea polvellaan. Ovi kesti tyrkkäyksen. Hän kumartui uudelleen ja huusi melkein tukahutetulla äänellä kahdesti: "Kolibri! Kolibri!" — Ei vastausta. Hän ojensihe, veti molemmilla puolin univormunsa liepeistä, polki saappaansa korolla lattiaan, lähestyi taas ikkunaa ja rumputteli suutuksissaan lasia. Hänen loukattu sotilaskunniansa alkoi kuohua hänessä. — "Mitä hittoa! minä minua pidetään? Minä mäikäytän nyrkilläni oveen, niin totta hänen täytyy avata minulle, ja jos tuo vanha noita kuulee sen, sitä pahempi, vaan ei se minun syyni ole!" — Hän teki "oikealle ympäri"… Ovi oli raollaan.
Heti kiiruhti luutnantti taas varpaillaan tuohon salaiseen huoneesen. Sohvalla lepäsi Kolibri kiiltävän keltaisessa hameessa, leveä punainen vyötin vyötäisillä. Hän peitti kasvonsa nenäliinaansa ja nauroi niin että kyyneleet tuli silmiin, vaan äänettömästi. Tällä kertaa oli hän järjestänyt tukkansa kahteen suureen, pitkään, punaisilla nauhoilla koristettuun palmikkoon. Nuo punaiset kengät eilispäivästä näkyivät olevan hänellä jalassa, vaan muuten olivat jalat paljaat; olisi voinut luulla hänellä olevan ruuniset silkkisukat. Sohva oli vähän toisin asetettu kuin eilen, lähempänä seinää, ja pöydällä seisoi japanilainen teetarjoin pullakkaisella kahvikannulla, kristallisella sokerirasialla ja kahdella pienellä sinisellä posliini-kupilla. Samalla pöydällä oli kitara, ja hieno harmaja höyry kohosi köynnösmäisesti itämaalaisesta köynnös-kekosesta.
Luutnantti, joka ensi silmäyksellä oli huomannut kaiken tämän, lähestyi sohvaa, vaan ennenkuin hän oli ennättänyt sanaakaan sanoa, niin Kolibri, joka ei herjennyt nauramasta nenäliinaansa, ojensi kätensä ja, kaivaen pienet kovat sormensa luutnantin kauniisti laitettuun tukkaan, hävitti silmänräpäyksessä koko tämän korean taideteoksen. — "Mitä hyvää tuosta nyt on?" huusi luutnantti, sangen vähän mielissään tuosta sopimattomasta tuttavallisuuden osoituksesta; — "mikä rohkeus!" Kolibri paljasti kasvonsa. "Ennen ruma", sanoi hän, "noin parempi". — Hän vetäytyi taaksepäin sohvassa ja asetti jalkansa ristiin allensa. "Istuudu tuohon, tuonne alas".
Luutnantti istuutui siihen paikkaan, joka hänelle osoitettiin. — "Miksi vetäydyt minua pakoon?" kysyi hän hetken äänettömyyden perästä, "pelkäätkö minua?"
Kolibri kyyristyi alas kuin kissa ja tirkisteli häneen sivultapäin. —
"Minäkö? en!"
"Sinä et saa olla niin huimapäinen", jatkoi luutnantti isällisellä äänellä. — "Tottahan muistanet eilistä lupaustasi?"
Kolibri syleili molempia polviaan käsivarsillaan, nojasi päätään niitä vastaan ja tirkisteli taas häneen sivulta.