Luutnantissa oli yksi ainoa heikkous: hänen sydämensä oli kovin herkkätuntoinen kauniin sukupuolen sulouden suhteen; mutta yksin tässäkin asiassa saattoi hän hillitä himon kuohua ja karttoi viisaasti mitä hän itse olisi nimittänyt "heikkoudelle vallan antamiseksi". Varhain nousi hän aamusilla, pani aikaisin iltasilla maata, täytti tarkalleen tehtävänsä, eikä suonut itselleen mitään muuta huvitusta kuin pitkän kävelyn, jonka hän joka ilta teki Nikolajevin kaukaisempiin kaupungin-osiin. Hän ei koskaan lukenut kirjoja, koska pelkäsi veren nousevan päähän ja hänen täytyikin joka kevät vastustaa tätä verevyyttä kaikenlaisilla keitteillä. Joka ilta, riisuttuaan univormunsa ja mitä huolellisimmasti sitä korjattuaan omalla kädellään, läksi luutnanttimme kävelemään etukaupunkien hedelmäpuutarhoihin päin ja asteli määräkkäillä askelilla pitkin niiden pitkiä puuaitoja. Hän seisattui usein, ihmetteli kaunista luontoa, poimi kukan muistoksi ja tunsi silloin jonkunlaisen tyytyväisyyden; vaan todellisen nautinnon tunsi hän, jos häntä vastaan tuli joku "pieni Cupido" [rakkauden jumala], s.o. joku sievä porvarintyttö, joku niin sanottu "sydämen lämmittäjä" hartioilla, ruudukas huivi päässä ja pieni paketti kainalossa kepein askelin riensi kotiin päin. Koska hän, oman lauseensa mukaan, kyllä oli luonteeltaan helposti liikutettu, vaan kuitenkin kaino, niin ei luutnantti koskaan puhutellut "pientä Cupidoa", mutta joka kerran hän hymyili ystävällisesti hänelle ja seurasi häntä kauan lempein katsein; sen perästä päästi hän syvän huokauksen, palasi kamariinsa samalla juhlallisella käynnillä, istuutui ikkunan viereen, taipui noin puoleksi tunniksi mietteisinsä ja poltti sill'aikaa ajattelevaisena suuresta merenvaahto-piipusta kauhean väkevää tupakkaa, jota hänen kumminsa, eräs saksalainen polisi-virkamies, oli hänelle lahjoittanut.
Niin kului päivät ilman surutta, ilman ilotta.
Mutta muutamana iltana, kun luutnantti palasi kotia kolkon-autiota kujakatua, kuuli hän äkkiä takanansa kiirehtiviä askeleita ja epäselvää nyyhkytysten keskeyttämää puhetta. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi nuoren tytön noin kahdenkymmenen vuoden iässä, jonka erinomaisen suloiset kasvot olivat aivan kyynelten vallassa. Yhtä suuri kuin odottamaton onnettomuus näkyi kohdanneen häntä. Hän juoksi, hän hoiperteli, hän puheli itsekseen ja heitteli käsiään huokaillen. Hänen valkoiset hiuksensa olivat hajallansa, ja hänen kaulaliinansa — siihen aikaan ei tiedetty mantiljista eikä burnus'ista — oli soljunut alas hänen hartioiltaan ja sitä piti kiinni nuppineula. — Nuori tyttö oli puettu kuin nainen korkeammista säädyistä, ei kuin tavallinen porvarintyttö,
Jergunov astui syrjään. Hänessä, joka aina pelkäsi tekevänsä itsensä jonkun heikkouden alaiseksi, pääsi nyt joku sääliväisyyden tunne voitolle. Kun tyttö oli aivan lähellä häntä, nosti hän kohteliaasti kolme sormea lakkinsa lipulle ja kysyi häneltä syytä hänen murheesensa. — "Voinko minä upseerina olla teille miksikään avuksi?" kysyi hän pitäen kättään lyhyen miekkansa päällä.
Nuori tyttö seisahtui ja ensi hetkessä näytti siltä luin hän ei olisi ymmärtänyt luutnantin tarjoumusta; vaan kohta ja ikäänkuin ihastuneena siitä, että sai purkaa sydämensä, alkoi hän puhua hyvin pikaan ja jokseenkin huonolla venäjänkielellä. — "Jumalan armeliaisuuden tähden, herra upseeri", alkoi hän ja samassa tulvasi hänen kyyneleensä taas ja vierivät pisaroittain hänen pyöreitä, terveitä poskiaan alas… "Se on kauheata, hirmuista… Jumala ties mitä minun pitää tekemän. Me olemme paljaiksi ryöstetyt… Herran armeliaisuuden tähden … kyökkipiika on vienyt kaikki tyyni — teekannun, lippaan, vaatteet! … vietäpä vaatteet, sukat ja pyykkivaatteet, niin, ja tätini työpussin… Pienessä rasiassa siinä oli kahdenkymmenenviiden ruplan seteli ja kaksi uusihopeista lusikkaa … ja turkin sitten vielä … ja kaikki, kaikki tyyni!… Minä sanoin sen polisikomisariukselle, ja mitä hän minulle vastasi? — Pötkikää tiehenne! minä en teitä usko, minä en tahdo enää mitään kuulla! te kuulutte samaan matkueesen! — Uudestaan huusin minä hänelle: armoa … turkki! … ja hän vastasi uudestaan: ulos! minä en tahdo enempää kuulla! — ja polki jalkaa. Mikä häväistys, herra upseerini!… Ulos heti! … ja minne hän sitte tahtoi että minä menisin!"
Nuori tyttö purskahti taas itkuun ja aivan mieletönnä pani hän kasvonsa luutnantin käsivartta vasten. Tämä, myöskin puolestaan vähän hämmästyksissä, ei virkkanut muuta kuin sanoi vaan liikkumatta: "Malttakaa nyt mielenne!" eikä voinut kääntää silmiänsä nuoren tytön kaulasta, jota kova itku oikein järisytti.
"Sallikaa, neitini, minä saatan teidät kotiin", sanoi hän viimein, kädellään kepeästi kosketellen hänen olkapäätään; — "tässä … kadulla … sen ymmärrätte kyllä … on se mahdotonta… Sitten teidän pitää kertoa minulle huolenne, ja todellisena sotamiehenä en ole katsova vaivojani, voidakseni…"
Nuori tyttö nosti päätään ja näytti nyt vasta oikein käsittävän olevansa, niin sanoaksemme, nuoren miehen parmoilla. Hän punastui, käänsi kasvonsa pois ja poistui muutamia askeleita, yhä vielä itkeä nyyhkyttäen. Luutnantti uudisti tarjoomuksensa. Nuori tyttö loi häneen katseen pitkien valkoisten, kyynelten kastamain kiharainsa lävitse, jotka olivat vierineet hänen silmilleen (tässä paikassa kertomuksessaan ei Jergunov koskaan jättänyt sanomatta, että tämä katse oli lävistänyt hänen kuin tikari, koettipa muutaman kerran kuvatakin meille tämän), otti sitten kiinni käsivarresta, jonka ritarillinen luutnantti tarjosi hänelle, ja kulki eteenpäin tämän kanssa sille taholle, jossa hän sanoi asuntonsa olevan.
Jergunovilla oli hyvin harvoin ollut tilaisuutta seurustella naisten kanssa, eikä alussa tiennyt ollenkaan miten hänen piti aloittaa puhetta. Hänen seurakumppalinsa päästi hänet kuitenkin kohta tästä pulasta. Hän alkoi puhua erinomaisen lipeällä kielellä, käden-seljällä pyyhkien pois niitä kyyneleitä, jotka yhä vielä kostutti hänen silmiään. Jo muutaman hetken kuluttua tiesi luutnantti, että tytön nimi oli Emilia Karlovna, että hän oli syntyisin Riigasta, että hän oli Nikolajevissa käymässä samoin Riigasta kotoisin olevan tätinsä luona, että hänen isänsä oli ollut sotaväessä, kuollut selkäydintautiin ja että hänen tätinsä oli ottanut palvelukseensa venäläisen kyökkipiian — se oli ollut hyvin kelpo kyökkipiika ja kohtuullinen palkkavaatimuksissaan, vaan ilman passitta —, että tämä kyökkipiika juuri samana päivänä oli heiltä varastanut ja karannut tiehensä, ei tietty mihin, että hänen oli täytynyt lähteä polisiin… Tässä muistui hänen mieleensä taas häväistys, jonka oli saanut kärsiä, ja taas alkoi hän nyyhkytellä. Luutnantti oli uudestaan pulassa miten hän lohduttaisi häntä, mutta nuori tyttö, jossa mielenliikutukset näyttivät yhtä pian katoavan kuin tulevan, keskeytti häntä äkkiä ja sanoi tyynellä äänellä, osoittaen kädellään: "tuoss' on talomme".
Se oli pieni, matala rakennus, jonka neljä pientä ikkunaa oli kadulle päin. Lasiruutujen takaa huomattiin geraniumpensaitten tummaa vihannuutta ja muutamassa ikkunassa näkyi himmeä kynttilänvalo. Yö saapui. Kartano oli melkein kattoa myöten ympäröitty lauta-aidalla, jossa oli käymäportti. Sitä lähestyi nuori tyttö, ja järisytti, huomatessaan sen olevan suljetun, vanhan lukon raskasta rautarengasta. Laahustavia askeleita, ikäänkuin henkilön, jolla on vanhat tohvelit jalassa, kuului laipion takaa, ja kähisevä naisääni kysäsi saksankielellä jotakin, jota luutnantti ei ymmärtänyt. Oikeana merimiehenä hän ei tainnut muuta kuin venäjätä. Nuori tyttö vastasi, hänkin saksankielellä. Sen perästä avattiin portti puoleksi, ja kun nuori tyttö oli päästetty sisään, lyötiin se taas kovasti kiinni aivan Jergunovin nenän edessä, jolla kuitenkin oli ollut tarpeeksi aikaa hämärässä huomata vanhan, paksun punaisen hameesen puetun rouvan avaavan porttia, pitäen lyhtyä kädessä. Luutnantti jäi hetkiseksi hämmästyksestä liikkumattomana seisomaan; vaan ajatellessaan, että häntä, upseeria, vastaan uskallettiin osoittaa semmoista epäkohteliaisuutta, teki hän äkisti "käännöksen ympäri" ja alkoi astua kotiaan kohti. Vaan tuskin oli hän astunut kymmenen askelta, ennenkuin portti avattiin uudestaan ja nuori tyttö, joka sill'aikaa oli ennättänyt kuiskata vanhukselle pari sanaa korvaan, näyttäytyi kynnyksellä ja sanoi korkealla äänellä: "minnekäs menette, upseerini? ettekö tahdo astua sisään meille?"