Jergunov arveli hetkisen; sitten kääntyi hän astumaan kartanoon päin.
Hänen vastasaatu tuttavansa, jota tästä lähtien tahdomme nimittää Emilia'ksi, saattoi hänet pienen, kostean ja pimeän etehisen kautta jokseenkin suureen, vaan hyvin matalaan huoneesen. Hyvin iso kaappi ja kiiltopalttinalla peitetty sohva täyttivät toisen seinän. Ovien päällä ja ikkunoiden välissä nähtiin kahden mitra päässä olevan arkkipiispan ja muutaman turbani päässä olevan turkkilaisen pahoin pidetyt muotokuvat. Huoneen kaikki sopet ja nurkat olivat täynnä arkkuja ja hattulippaita ja vaperain tuolien ympäröimänä seisoi siinä vielä avattu peluupöytä, jonka päällä oli miehen myssy ja sen vieressä puoleksi tyhjennetty lasi vaassavettä. Ämmä, jonka luutnantti oli huomannut portilla, seurasi häntä kintuilla. Se oli likaisen näköinen juutalais-akka. Hänen pienten vinojen silmäinsä katseet olivat ilkeät; muutamat harmaat karvat peittivät hänen paksua ylähuultaan. Emilia esitteli häntä luutnantille sanoen: "tämä on minun tätini, rouva Fritsche".
Jergunov ei voinut salata hämmästystään; kuitenkin katsoi hän velvollisuudekseen mainita nimensä ja säätynsä, johon rouva Fritsche ainoastaan vastasi karkealla katseella ja kysyi sisarensa tyttäreltä venäjäksi, tahtoiko hän juoda teetä.
"Oi, kyllä, teetä!" sanoi Emilia. "Eikös totta, herra upseeri, juottehan te teetä? Voi, hyvä täti, olkaa niin hyvä ja tuokaa sisälle samovari. Mutta mistä syystähän te nyt jäätte seisomaan, herrani, ettekä istu? Herra Jumala, kun olette kursasteleva! Sallitteko että otan päältäni shaalin?"
Emilian puhuessa, kääntyi hänen päänsä yhdeltä puolelta toiselle ja vaikutti liikahduksia hänen hartioissaan, aivan niin kuin linnuilla on tapana käyttäitä kun ovat istuutuneet oikein mukavasti puun latvaan ja aurinko paistaa heidän päällensä joka taholta.
Luutnantti otti tuolin ja rupesi, annettuaan käytökselleen tarpeellisen totisen arvoisuuden, puhumaan varkaudesta, mutta Emilia keskeytti hänet kohta. — "Elkää tehkö itsellenne niin suurta vaivaa sen takia", sanoi hän; "koko asia ei ole enää mitään; tätini kertoi minulle juuri nyt, että parhaimmat tavarat ovat löydetyt". Tässä murisi rouva Fritsche muutamia sanoja itsekseen ja läksi ulos huoneesta. — "Ei olis ollut tarvis edes käydä polisin luona; vaan minä en voi koskaan itseäni pidättää. Minä olen niin … te ette ymmärrä saksaa … olen niin pikainen luonteeltani. Katsokaa minuun; nyt en enää sitä ajattele, en vähintäkään!"
Luutnantti katsoi Emiliaan: hänen kasvonsa osoittivat todellakin entistä huolettomuuttaan. Kaikki hymyili näissä mitä suloisimmissa kasvoissa, kaikki: pitkien tuhkaharmaitten ripsien varjoamat silmät, suu, posket, leuka, vieläpä pikku kuoppakin leu'assa, vieläpä pienen nykeränenän nippukin. Hän lähestyi särkynyttä peiliä ja järjesti hiuksiansa, laulellen ja räpähyttäen silmillään. Jergunov seurasi tarkasti jokaista hänen liikuntoaan. Hän oli erinomaisen mieltynyt tyttöön.
"Oletteko antava minulle anteeksi", sanoi tämä yhä kiekaillen peilin edessä, "että olen teidät kuljettanut tänne? Olisiko se teistä vastenmielistä?"
"Mitä te sanotte?"
"Minä olen jo sanonut teille, että olen niin pikapäinen luonteeltani. Minä teen ensin ja sitten ajattelen, usein en ajattele ollenkaan. Mutta mikä teidän nimenne on, herra upseerini? voiko saada tietää sen?" Niin sanoen kävi hän totisena seisomaan luutnantin eteen ja asetti pyöreät käsivartensa ristiin rinnoilleen.