Hän ojensi kätensä ja kaappasi, kääntämättä silmiään Jergunovista, kitaransa. — "Ensin — minä laulan".
"Niin, niin, vaan istu".
"Ja tanssia tahdon — tahdotko niin?"
"Sinä tanssia? Sitä voisin kyllä tahtoa nähdä, vaan mitähän jos vasta sitten tanssisit?"
"Ei, ei! Vaan minä rakastan sinua hyvin, minä".
"Todellakin? No tanssi sitten, pikku juropää!"
Kolibri asettui pöydän toiseen päähän, ja soitettuaan muutamia säveleitä, alkoi hän laulaa luutnantin suureksi hämmästykseksi, joka odotti saadakseen kuulla jonkun iloisen, vilkkaan laulun, jonkunlaista pitkävetoista, yksi-äänistä resitativia eli luentolaulua, seuraten ääniään, jotka ainoastaan vaivalla näkyivät lähtevän hänen kurkustaan, määräkkäällä ruumiinsa huojuttamisella oikealle ja vasemmalle. Hän ei nauranut. Hän oli vielä nyrpistänyt yhteen korkeat kaarevat kulmakarvansa, joiden välissä näkyi olevan pieni sininen merkki, joka oli jonkun itämaisen kielen puustavin näköinen ja siihen varmaan ruudilla poltettu. Hänen silmänsä olivat melkein ummessa, vaan niiden terät säihkyivät vielä kummallisella loistolla alas painuneitten silmäluomien välitse, ja luopumattomasti piti hän vaan silmänsä kiinnitettynä luutnanttiin. Ei tämäkään voinut olla katselematta noihin kauniisin, uhkaaviin silmiin, noihin päivettyneisin kasvoihin, joihin nousi nousemistaan heikko punoitus, noihin puoleksi avattuihin liikkumattomiin huuliin ja tuohon mustaan käärmeesen, joka vaappui tahdissa molemmin puolin hienoa päätä.
Kolibri jatkoi liikuntojaan paikastaan liikkumatta; ainoastaan hänen jalkansa kohosivat milloin varpailleen milloin kantapäilleen. Yhden ainoan kerran surisi hän rajusti ympäriinsä, päästi läpitunkevan huudon, heiluttaen kitaraa päänsä yli, ja uudestaan alkoi hän samaa vaappuvaa tanssia, samaa pitkäveteistä, yksi-äänistä laulua. Sillä aikaa istui Jergunov aivan mukavasti sohvassa ja katseli yhä Kolibria sanaakaan sanomatta. Hän tunsi oudon, eriskummaisen tunteen; hän tunsi itsensä vapaaksi, melkeinpä kovin kepeäksi. Hänellä ei enää ollut ruumista, hän ui äärettömässä avaruudessa. Samalla tunsi hän ikäänkuin pieniä kylmiä muurahaisia olisi kihissyt pitkin hänen selkärankaansa, sanomattoman suloinen raukeus sai hänen jalkansa kuolemaan, ja unenhalu kutkutti hänen suu- ja silmä-pieliään. Hän ei toivonut mitään enää, hän ei enää ajatellut mitään; hänestä tuntui ikäänkuin häntä olisi hiljaa tuuditettu, ja hän mutisi vaan vielä melkein liikkumattomin huulin: "oi, hempukkaiseni!" Aika ajoin näytti hänen hempukkansa kasvot peittyvän. "Miksi niin?" kysyi luutnantti itseltään. "Ah, se on savu … onhan täällä … sinisiä höyryjä". — Ja joku lähestyi häntä, joku joka tuuditti häntä ja kuiskasi suloisia sanoja hänen korvaansa, sanoja, jotka alkoivat, vaan eivät loppuneet.
Vaan äkkiä näki hän "hempukkansa" silmien isonevan äärettömän isoiksi, siltakaaren näköisiksi; kitara liukui hänen käsistään, kolahti lattiaan ja antoi säveleen, joka kuului siltä kuin olisi kajahtanut hornan sisimmästä syvyydestä. En tiedä mikä luutnantin innokas ystävä se lienee ollut, joka takaapäin niin herttaisesti häntä syleili ja järjesti hänen kaulahuivinsa solmua… Sitten huomasi hän äkkiä aivan kasvojensa vieressä nuo tuuheat viikset, kotkannenän ja nuo terävät silmät, jotka olivat tuon tuntemattoman hopeanappisen miehen, ja vaikka silmät olivat siinä missä viiksien olisi pitänyt olla ja viikset silmien paikalla, vaikka nenä oli kierroksissa, niin ei luutnantti ollenkaan kummeksinut sitä asiaa. Huomasipa vielä että niin piti ollakin, ja oli jo aikeessa sanoa nenälle: "hyvä päivä, veli Gregorius!" mutta hän ei pannut toimeen tätä aikomustaan, vaan katsoi paremmaksi … katsoi paremmaksi viipymättä matkustaa Kolibrin kanssa Konstantinopoliin viettämään häitä hänen kanssaan. Olihan Kolibri turkkilainen nainen ja keisari oli koroittanut hänet itsensä Mahomettilaisen arvoon… Se oli sitä helpompaa, koska juuri tarjoutui tilaisuutta siihen pienellä aluksella… Hän nousi laivaan; ja vaikka hän siinä menetteli niin kömpelösti, ja loukkautui niin, että mitä kovin tuska vei tunnon hänen jäsenistään, niin saavutti hän kuitenkin jälleen tasapainon, istuutui pienelle rahille laivan perään ja alkoi kulkea sitä suurta jokea pitkin, joka ajan virran nimisenä löytyy seinäkuvana Nikolajevin lukioissa ja vie suoraan Konstantinopoliin. Tämä matka veden päällä huvitti häntä erinomaisesti. Joka hetki tuli häntä vastaan isoja punaisia sorsia, jotka kuitenkaan eivät antaneet kenenkään lähestyä, vaan heti sukeltivat eivätkä jättäneet jälkeensä muuta kuin leveitä verisiä pilkkuja. Kolibri matkusti hänen kanssaan; vaan kuumuutta karttaakseen oli hän sijoittunut laivan sisä-osiin ja koputti ajoittain hiljaa laivan pohjaan. Tuoss' on viimein Konstantinopoli. Kartanot ovat, niinkuin kartanojen luonnollisesti tulee ollakin, rakennetut tyrolihattujen muotoisiksi, ja kaikilla turkkilaisilla on niin leveät ja totiset kasvot, … se vaan on paha, ettei heitä saa kovin kauan katsella, sillä pian he kadottavat muotonsa, irvistelevät ja sulavat kuin lumi-ukot keväällä auringon paisteessa… Tuossa on myöskin linna, jossa hän tulee asumaan Kolibrin kanssa… Miten kaikki on hyvästi laiteltu siinä! kaikkialla epoletteja, sotamiehiä, jotka puhaltelevat torvea ja luonnollisesti kaikilla seinillä Mahometin kuva venäläisessä kenraalin-univormussa. Mutta miksi juoksee Kolibri aina vaan hänen edessään, vetäen hameensa hännyslievettä perässään huoneesta huoneesen? Ja miksi hän ei ollenkaan tahdo kääntyä häntä vastaan? Nyt Kolibri tulee pienemmäksi, yhä pienemmäksi, … eihän se ole ollenkaan Kolibri enään, se on hovipalvelija pyöreässä takissa ja luutnantti itse on hovipojan kasvattaja; ja nyt hän on pakoitettu ryömimään tämän perästä kiikarin sisään, joka tulee yhä ahtaammaksi ja ahtaammaksi; ei voi enää liikkua sen sisässä, ei eteenpäin eikä taaksepäin; ei voi enää hengittää, ja sanomattoman raskas paino kaatuu hänen seljälleen; hänellä on suu täynnä multaa…