Viimeinkin aukasi luutnantti silmänsä… Oli päivä ja kaikki hänen ympärillään hiljaa ja äänetöntä. Haisee ätikalta ja pippurimintulta. Ylhäällä, oikealla ja vasemmalla ympäröitsee häntä jotakin valkoista; hän katselee sitä, hän tutkistelee sitä; ne on sängyn uutimet. Hän tahtoo nostaa päätään — mahdotonta; kättään — taas mahdotonta. Mitä tämä merkitsee? Hän kääntää silmänsä alaspäin: pitkä ruumis makaa suorana hänen edessään, karkean villapeitteen alla, jolla on ruuniset juovat molemmissa lyhemmissä päissä. Tämä ruumis täytyy olla, sen mukaan mitä tarkka miettiminen saa selväksi, hänen oma ruumiinsa. Hän koettaa päästää huudon: ei ääntä. Hän koettaa vielä kerran, hän kokoo kaikki voimansa: jonkunlainen puoleksi raukeava ääni säräjää hänen nenänsä alla. Raskaita askeleita kuuluu, muuan käsi väistää uutimia. Vanha invaliti, puettuna paikattuun univormunuttuun, seisoo luutnantin edessä. Molemmat näyttävät kummastuneelta, kumpikin omalla tavallaan. Iso tinaruukku lähenee luutnantin huulia ja hän juo halukkaasti raitista vettä. Hänen kielensä irtautuu — "Missä olen?"
Invaliti katselee häntä vielä kerran, menee pois ja palajaa kohta toisen univormuun puetun miehen kanssa.
"Missä minä olen?" kysyy uudelleen luutnantti.
"Hyvä, hän ei kuole siitä", sanoi univormussa oleva mies. — "Te olette sairashuoneessa", lisäsi hän ääneen; — "vaan te ette saa puhua; teidän pitää olla ääneti ja koettaa nukkua".
Luutnantti ei päässyt kummastuksestaan; vaan hän vaipui takaisin tunnottomuuteensa.
Seuraavana aamuna tuli sairashuoneen lääkäri. Jergunov oli taas täydessä tunnossansa. Tohtori onnitteli häntä hänen parantumiseensa ja käski vaihtaa kääreet hänen päänsä ympärillä.
"Mitä? pää? olenko ehkä"…
"Te ette saa puhua, ettekä liikkua", keskeytti häntä lääkäri. — "Olkaa vaan levollisena ja kiittäkää taivaallista isäänne. Popov! missä on sidekääreet?"
"Vaan rahat … ruunun rahat"…
"Siinä se on, nyt alkaa hourailu taas. Jäätä, Popov, enemmän jäätä!"