Viikko kului. Luutnantti oli niin paljon paranemaan päin, että luultiin hänelle voitavan kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän sai tietää seuraavan.
Kesäkuun kuudentenatoista päivänä kello seitsemän illalla tapahtui hänen viimeinen käyntinsä rouva Fritschen luona, ja seitsemäntenätoista päivänä noin puolenpäivän aikana, siis lähes kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin, oli muuan paimen löytänyt hänet tunnotonna, pää veressä ja sinerviä pilkkuja kaulassa, eräästä kuopasta lähellä Kersoniin vievää maantietä ja noin kaksi virstaa Nikolajevista. Hänen univormunsa ja liivinsä olivat au'aistut, kaikki taskut olivat käännetyt nurin; hänen lakkinsa ja miekkansa olivat poissa; samoin hänen nahkavyönsä. Tallatusta nurmesta ja muutamasta kauas ulottuvasta hiekassa ja savessa näkyvästä jäljestä päättäen, oli luutnanttia raahattu maantieltä aina kuoppaan asti, ja todennäköistä oli, että häntä vasta siellä oli lyöty päähän jollakin terävällä aseella, ehkä hänen omalla miekallaan. Ei jäljistä huomattu koko matkalla verenpisaraakaan, vaikka huomattiin yhtenäinen hirmuinen haava, joka kävi melkein ympäri koko pään. Murhaajat olivat varmaan ensin tehneet hänet tunnottomaksi ja sitten koettaneet kuristaa hänen kaulansa; sitten olivat he kuljettaneet hänet ulos kaupungista aina kuopan reunalle saakka, jossa olivat antaneet hänelle viimeisen iskun. Ainoastaan raudanvahvaa ruumiinsa rakennusta tuli luutnantin kiittää siitä että oli hengissä päässyt tästä; sillä vasta Heinäkuun kolmantenakolmatta päivänä, siis viisi viikkoa tapauksen perästä, oli hän jälleen tullut täyteen tuntoonsa.
Jergunov antoi viipymättä kertomuksensa asianomaisille, kertoi suullisesti ja kirjallisesti kaikki seikat siinä onnettomuudessa, mikä häntä oli kohdannut, ja antoi selvän osoitteen rouva Fritschen talosta. Poliisi kiiruhti sinne, vaan ei löytänyt mitään sieltä. Pesä oli tyhjä. Talon omistaja, hyvin vanha ja hyvin kuuro kaupungin porvari, pantiin kyllä kiinni ja saatettiin oikeuden eteen; vaan paljoja tietoja häneltä ei voitu saada. Itse asui hän toisessa kaupungin-osassa, ja kaikki mitä hän tiesi oli, että hän noin neljä kuukautta sitten oli vuokrannut talon muutamalle juutalais-akalle, jonka nimi hänen passissaan sanottiin olevan Schmul eli Schmulke, sekä että hän velvollisuutensa mukaan heti oli ilmoittanut tämän polisille. Nuori tyttö, sanoin passilla varustettu, oli, niin lopetti hän kertomuksensa, kohta sen jälkeen muuttanut vanhan juutalais-akan luokse.
Ja mitä ammattia nämä naiset harjoittivat? Hän ei tiennyt mitään siitä. Oliko heillä vielä muitakin hyyryläisiä? Ei hän siitäkään tiennyt mitään. Ja mitä palveluspoikaan tuli, jolle talon hoito oli uskottu, niin oli hän matkustanut Pietariin, Odessaan tahi johonkuhun muuhun paikkaan. Uusi kartanonmies oli vasta astunut toimeensa Heinäkuun alussa.
Poliisin kirjoista ja ympäristössä tehtyjen tiedustelemisien kautta saatiin tietää, että mainittu Schmulke ynnä hänen kumppalinsa, jonka oikea nimi näytti olevan Fredrika Bengel, olivat lähteneet Nikolajevista Heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä, matkansa määräpaikkaa ilmoittamatta. Tuota salakähmäistä miestä mnstalaiskasvoilla ja kolmella hopeanapilla samoin kuin tuota vierasta ruskea-ihoista tyttöä paksuilla hiuspalmikoilla, niitä ei kukaan tuntenut tahi ei tahtonut tuntea.
Niin pian kuin luutnantti saattoi jättää sairashuoneen, läksi hän itse tuohon hänen elämälleen niin merkilliseen taloon.
Siinä pienessä huoneessa, jossa hän oli kohdannut Kolibrin, ja jossa vielä tuntui myskinhaju, oli löydetty toinen pieni ovi, jota vasten hänen viimeisen kerran käydessään sohva oli seissut ja josta, kaiken todennäköisyyden mukaan, murhaaja oli tullut huoneesen.
Luutnantti lähetti asianomaisille lainmukaisen armonrukouskirjan. Tutkinto alkoi. Koko joukko kirjoituksia, joilla kaikilla oli numeronsa tarkassa järjestyksessä, tehtiin ja lähetettiin kaikkiin suuntiin. Joukko samoin numeroituja vastineita tuli aikoinaan; vaan siinä oli kaikki! Epäluulon alaiset henkilöt olivat kadonneet ja jäivät kadoksiin ja niiden kanssa ruunun rahat, joita oli yksi tuhatta yhdeksän sataa seitsemäntoista ruplaa ja muutamia kopekoita, siihen aikaan melkoisen iso summa.
Kymmenen vuotta täytyi luutnantti-raukan tyytyä rahojen korvaamiseksi vähennettyyn palkkaan, kunnes hänelle viimein sattui onni päästä muutaman amnestian eli yleisen anteeksi-annon osalliseksi, jonka kautta hän sai jäljellä olevan maksettavan armahdetuksi.
Alussa oli hän melkein ollut vakuutettu siitä että koko onnettomuuden alkuperä, päähenkilö häntä vastaan tehdyssä salaliitossa, oli ollut Emilia, hänen uskoton "Zuckerpüppcheninsä". Hän muisti, että hän sinä päivänä, kun hän viimeisen kerran tapasi hänet, älyttömästi kyllä, oli nukahtanut sohvalle, herätessään huomannut hänen sekaannuksensa ja samana iltana löytänyt tuon rei'än vyössään, joka reikä selvästi oli tehty noilla sakseilla, jotka hän kätki taskuunsa. "Hän on nähnyt kaikki", sanoi hän, — "on kertonut sen tuolle vanhalle saatanalle ja noille toiselle kahdelle perkeleelle. Hän on asettanut ansan eteeni, kuu hän kirjoitti tuon kirjeen minulle, ja mitään pahaa aavistamatta kävin minä siihen; mutta kuka olisi voinut odottaa mitään semmoista häneltä?" Ja samalla muisti hän Emilian ystävälliset, kauniit kasvot, hänen kirkkaat, iloiset silmänsä. — "Oi, naiset, naiset!" sanoi hän, kiristellen hampaitansa, — "krokodilin sikiöt!" Mutta tultuansa terveenä uloskirjoitetuksi sairashuoneesta ja palattuansa asuntoonsa, sai hän tietää muutaman seikan, joka saattoi hänen epäluulonsa aivan toiselle suunnalle. Samana päivänä kun hän, enemmän kuolleena kuin elävänä, oli tuotu kaupunkiin, oli nimittäin nuori tyttö, joka kertomusten mukaan ei voinut olla kukaan muu kuin Emilia, kyynelten vallassa ja hajalla hapsin tullut hänen asuntoonsa ja kysyttyään luutnanttia hänen palvelijaltansa, oli hän raivossa juossut sairashuoneesen; siellä hänelle sanottiin, ettei luutnantti tulisi elämään yli sen päivän, ja heti sen perästä läksi hän taas pois, väännellen käsiään ja osoittaen mitä suurinta tuskaa. Tuli siis selväksi, ett'ei hän ollut aavistanutkaan tuota murhan yritystä. Tahi olisiko häntä itseäänkin petetty? Olisiko hän ehkä jäänyt saaliista osattomaksi? Olisiko hänen omatuntonsa herännyt? Ja kuitenkin oli hän lähtenyt Nikolajevista tuon inhoittavan akan seurassa, jolla ainakin oli tieto kaikesta … Luutnantti ei todellakaan tiennyt, mitä hänen piti ajatella, ja usein väsytti hän palvelijaansa antamalla hänen uudestaan kertoa minkälainen tuo nuori tyttö oli ollut ja mitkä sanat hän oli hänelle sanonut.