Puolitoista vuotta sen perästä sai luutnantti Emilialta, toisin sanoen Fredrika Bengeliltä, kirjeen saksan kielellä, jonka hän heti käännätti itselleen ja jota hän sittemmin useamman kerran näytti meille. Siinä vilisi tavausvirheitä ja huutomerkkiä oli kosolta.
Kirjeenkuoressa oli Breslaun postileima, ja sen sisällys oli melkein sanasta sanaan seuraava:
"Kallis ja verraton Florestanini! Herra luutnantti Jörgenhof! Kuinka usein enkö ole vannonut itsekseni kirjoittaa teille, ja aina olen suureksi harmikseni taas lykännyt sen työn toistaiseksi; vaikka ajatus, että te voisitte pitää minua osallisena tuohon julmaan rikokseen, on minulle mitä kauhein ajatus. O, minun kallis herra luutnanttini! uskokaa minua, se päivä, jona sain tietää, että Te taas olitte terve, oli kauniin elämässäni! Täydellistä puhdistusta en valitettavasti voi mitenkään vaatia, sillä minä en voi sitä kieltää: minä olin todellakin se, joka huomasin teidän tapanne kantaa rahoja päällänne (muutoin on teurastajoilla ja karjankauppiailla meidän seuduilla sama tapa) ja olin niin varomaton että puhuin siitä! Vieläpä sanoin piloillani, ettei olisi niin hullua ottaa joku osa näitä rahoja teiltä! Tuo vanha noita (voi! herra Florestan, hän ei ollut ollenkaan minun tätini!) kävi heti liittoon tuon jumalattoman pedon Luigin ja hänen apulaistensa kanssa. Minä vannon äitini haudan kautta (ja hän oli kunniallinen nainen, eikä semmoinen kuin minä!), etten tänä päivänäkään vielä tiedä keitä nämä ihmiset olivat! Kaikki minkä minä sain tietää, oli että toisen nimi oli Luigi, että molemmat tulivat Bukarestista ja luultavasti olivat suuria pahantekijöitä, sillä he piileivät polisilta ja kuljettivat mukanaan kultaa ja kalleuksia. Tämä Luigi oli kauhea ihminen: lähimmäisen tappaminen ei ollut hänestä mitään! Hän puhui kaikkia kieliä, ja se oli hän, joka kirjoitti minun kirjeeni teille; se oli myös hän, joka hankki takaisin kyökkipiian varastamat tavarat. Hän taisi kaikkea! kaikkea! kaikkea! Se oli julma ihminen. Hän uskotteli eukkoa, että hän ainoastaan muutaman juoman kautta tainnuttaisi teitä hiukan, sitten veisi ulos kaupungista, ja sanoisi sitten, ettei hän tiedä mitään: te olitte muka katsoneet liiaksi kannun pohjaan; vaan se peto oli jo edeltäpäin päässänsä päättänyt paremman olevan toimittaa teidät pois maailmasta, niin ettei mikään kukko enään voisi mitään siitä laulaa. Hän kirjoitti tuon ilkeän kirjeen, ja vanha akka saattoi minut pois viekkaudella, voinpa sanoa, väkisin. Minussa ei ollut mitään epäluuloa, ja pelkäsin kauheasti tuota Luigia, joka sanoi minulle: 'Minä leikkaan sinulta kaulan poikki, niinkuin olisit kana!' Ja kun hän sen sanoi, niin hän väänteli niin julmasti viiksiään.
"Viekkaudella minut houkuteltiin erääsen seuraan… Voi, herra Florestan, minä häpeän itseäni ja itken kuumia katumuksen kyyneleitä, sillä semmoiseen en ole varmaan syntynyt! Se ajatus, että minä tavallaan olen syypää teidän onnettomuuteenne, on melkein tehnyt minut hulluksi, ja kuitenkin matkustin minä pois näiden ihmisten kanssa; sillä mitä minusta olisi tullut, jos polisi olisi saanut meidät ilmi? Mutta kohta hylkäsin minä ne kaikki, ja vaikka nyt elän kurjuudessa, usein ilman leipäpalastakin, niin on sieluni kumminkin rauhallinen! Elkää kysykö minulta, miksi ylipäänsä tulin Nikolajeviin: minä en kuitenkaan voisi mitenkään vastata siihen; olen tehnyt kauhean valan! Minä lopetan kirjeeni rukouksella teille, herra Florestan: armeliaisuudesta, jos te joskus muistelette pikku Emilia raukkaa, elkää ajatelko häntä, niinkuin ajattelisitte mustaa petoa! Ijankaikkinen Jumala näkee mun sydämeni tällä hetkellä: minulla on huono siveydellisyys ja olen kevytmielinen, vaan ilkeä en ole. Ja minä tulen aina rakastamaan teitä, verraton Florestanini! ja parhainta mitä löytyy maailmassa toivon minä teille. — Jos minun kirjeeni tulee teidän käsiinne, niin, minä pyydän sen, kirjoittakaa muutamia rivejä minulle, että saisin tietää teidän saaneenne sen. Te sen kautta tekisitte onnelliseksi teidän uskollisen Emilianne.
"P. S. Minä olen kirjoittanut teille saksan kielellä, koska en kykene saattamaan tunteeni sanoiksi millään muulla kielellä; vaan te voitte kirjoittaa minulle venäjäksi."
"No oletteko vastannut hänelle?" kysyimme luutnantilta.
"Olen usein aikonut tehdä sen; vaan miten minä kirjoittaisin hänelle? Minä en taida saksaa, — ja venäjätä… Sanokoon hän mitä hyvänsä siitä, niin hänen aina olisi pitänyt käännättää se itselleen. Ja silloin … te ymmärrätte .. tämä kirjeenvaihto … epolettien arvoisuus … lyhyesti sanottu … en ole vastannut."
Ja joka kerran kun luutnantti oli lopettanut kertomuksensa, pudisti hän päätään ja huokasi. "Semmoinen on nuoruus", sanoi hän. Ja jos hänen kuulijainsa joukossa oli joku vastatullut, joka ensi kertaa kuuli hänen kertomuksensa, niin tarttui hän tämän käteen, pani sen päälaelleen ja antoi hänen tunnustella haavan arpea. Se olikin sanomattoman iso ja ulottui toisesta korvasta toiseen.
End of Project Gutenberg's Luutnantti Jergunovin juttu, by Ivan Turgenev